tiistai 11. huhtikuuta 2017

L. M. Montgomery: Rainbow Valley & Rilla of Ingleside (Sateenkaarinotko ja Kotikunnaan Rilla)

Aikaisemmat postaukset: Anne of Green Gables, & Anne of Avonlea, Anne of the Island & Anne of Windy Poplars, Anne's House of Dreams & Anne of Ingleside

Anne Shirley is grown up, has married her beloved Gilbert and now is the mother of six mischievous children. These boys and girls discover a special place all their own, but they never dream of what will happen when the strangest family moves into an old nearby mansion. (Takakannesta)

Annen ja Gilbertin lapset viihtyvät Inglesiden läheisessä notkossa, jonka Walter on nimennyt Rainbow Valleyksi. Rakkaalle leikkipaikalle löytävät myös läheisen pappilan Meredithin lapset ja orpotyttö Mary Vance. Lisäksi pastori Meredith ja Rosemary West saavat kirjassa omat lukunsa vaikka pastori ei ole uskonut menevänsä enää koskaan naimisiin ja Rosemary on luvannut pysyä naimattomana.

Sateenkaarinotko oli suosikki-Annani lapsena, joten se tuli luettua monen monta kertaa. Rainbow Valley oli siis vähän kuin kotiinpaluu, toisella kielellä, mutta tuttuihin maisemiin.

Luulen, että yhtenä syynä suosikkiuteen oli oikean ikäinen lapsijoukko ja sopivan romanttinen sivujuoni, jotta vähän vanhempanakin lapsena kutkutti palata kirjaan. Nykyään Blythen ja Meredithin lasten hetket notkossa ovat suloisen huolettomia, sellaisia joihin olisi mukava palata omassakin lapsuudessa, mutta eivät liian söpöileviä. Kun kaiken yllä häämöttää Walterin näkemä uhkaava Piper/Huilunsoittaja viitassaan, kirjaan tulee omanlaistaan synkkyyttä.

Rainbow Valleyn maailmassa eletään siis onnellisia päiviä, ainakin päällepäin. Walter ei koe itseään tarpeeksi rohkeaksi, mikä toistuu vielä moninkertaisena Rilla of Inglesidessa, ja Una Meredith pelkää uuden äitipuolen saamista, koska Mary Vance on pelotellut häntä omilla kauhutarinoillaan. Mary itse on orpo, joka on kasvanut väkivaltaisen huoltajansa luona, ja on nyt lähtenyt karkumatkalle. Puhumattakaan siitä, että Meredithin lapset elävät kovin turvattomasti hajamielisen isänsä hoivissa. Vierastin kirjasta nousevaa ajatusta, että isä ei voisi kasvattaa lapsiaan, että talouteen tarvittaisiin aina äiti, mutta ehkä tässä tarkoitettiinkin kyseisen isän hajamielisyyttä eikä sukupuolta. (Ja ajathan ovat tietenkin olleet toisenlaiset.)

Edelleen minua värisyttää pastori Meredithin ja Rosemaryn tarinan eteneminen. Ellen-sisko onnistuu joka lukukerralla vakuuttamaan minut jyrkkyydellään ja vaatimallaan lupauksella ja sitten sitä odotetaan sydän tykyttäen, saavatko pariskunnat toisensa. Olen tiennyt loppuratkaisun yli kymmenen vuotta, mutta sehän ei estä jännittämästä mukana.

Rakkaustarina toi kirjaan mukavaa selkärankaa verrattuna edelliseen Anne of Inglesideen, joka oli paljon jaksottaisempi, ja lapsijoukon jäsenet ovat omia pieniä persooniaan. Jos Rainbow Valley ei olisi minulle niin rakas, pitäisin tätä yhtenä sarjan onnistuneimmista kirjoista, mutta niin tai näin ;)

***

(Sisältää juonipaljastuksia Rilla of Inglesidesta/Kotikunnaan Rillasta)

En kauheasti pidä näistä uusista kansista. Esimerkiksi tämä Rillan kansi painottaa minusta ihan vääriä asioita: kuin koko kirjan pointti olisi saada Rillalle mies. Suomalaisessa Maija Karman versiossahan Rilla hoitaa sotalapsi Jimsiä, mikä minusta kuvaa kirjan henkeä paljon paremmin.




Rainbow Valleyn viimeiset sivut Huilunsoittajineen vihjaavat tulevaisuudesta, joka koittaa Rilla of Ingelsidessa. Anne on enää sivuhenkilö, eikä Gilbert ole näkyvillä senkään vertaa. Sen sijaan päähenkilönä on Annen ja Gilbertin kuopus Bertha Marilla eli Rilla. Ensimmäinen maailmansota vie Rillan veljet, lapsuudenystävät ja rakastetun taistelemaan ja pakottaa Rillan miettimään asioita uudesta näkökulmasta.

Pidin siitä, että Rillan hahmo ei muistuta nuorta Annea juuri lainkaan. Hän on pinnallinen ja tahtoo pitää hauskaa, mutta on silti käytännöllisempi kuin äitinsä, siinä missä Anne oli haaveellinen ja sen myötä ikimuistettavan hajamielinen. Maailmansota kuitenkin katkaisee hauskanpidon ja tuo Rillan eteen uusia tilanteita, esimerkiksi sotalapsi-Jimsin keittokulhossa. Muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla eikä Rilla ihastu lapseen hetkessä, mutta vähitellen. Sama lapsi - yllättävä huoltaja -kuvio on toistunut aikaisemmin niin Annen ja Marillan kuin Emilyn ja Elizabeth-tädinkin kanssa eikä niissäkään aina helposti.

Rillan lisäksi kotiapulainen Susan saa paljon tilaa, enemmän kuin Anne. Susan toimii koomisena hahmona, joka olikin ehkä tarpeen tässä kirjassa. Hän lässäyttää Rillan romanttisen kohtauksen, on sotajalalla kissan kanssa ja on se, joka tietää kylän juorut. Usein Susan on myös se, jolla on kotiväestä eniten taistelutahtoa. 

Olen tähän asti lukenut vain suomennetun Kotikunnaan Rillan, jota on lyhennetty, joten alkukielisen synkkyys tuli yllätyksenä. Walterin kuolema ja Maanantai-koiran uskollinen odotus juna-asemalla ovat suomennoksessakin kauheita, mutta suomenkielisen version sävyä on silti kevennetty reippaasti. Kotikunnaan Rilla sopi paremmin Anna-sarjan osaksi, mutta Rilla of Ingleside tuntui paikoitellen itsenäiseltä kirjalta, jonka pääaiheena on sota.

Suomennoksesta on leikattu paljon kohtia pois, enimmäkseen saksalaisvastaisia kohtauksia (jopa kokonainen luku Whiskers-on-the-Moonin/Parta-Kuun riehumisesta kirkossa.) Myös muita pätkiä sieltä täältä on poistettu, esimerkiksi Jemin palatessa kotiin:
"En oikeastaan tajunnut, että Walter on kuollut, ennen kuin palasin kotiin. Et usko, kuinka kaipaan häntä nyt; te olette täällä jo tottuneet siihen ajatukseen, mutta minulle se on uutta." 
"Rilla, I never realized that Walter was dead till I came back home. You don't know how I miss him now - you folks here have got to used to it in a sense - but it's all fresh to me. Walter and I grew up together - we were chums as well as brothers - and now here, in this old valley we loved when we were children, it has come home to me that I'm not to see him again."
Kuinka kauniisti alkuperäinen teksti kertoo Jemin ja Walterin suhteesta ja tuo syvyyttä koko kohtaukseen, mutta sitten se on jätetty pois suomennoksesta.

Sanaleikki Rilla-my-Rilla on suomennoksessa muutettu muotoon Rilla-ma-Rilla, joten myös loppukohtausta on täytynyt hieman säätää:
"Oletko sinä minun Rilla-ma-Rillani?" hän kysyi merkitsevästi.
"Is it Rilla-my-Rilla?" he asked, meaningly.
Myös Rillan s-vika on suomennoksessa muuttunut änkytykseksi. Rillan viimeisessä vastauksessa ei ole suomeksi s-kirjainta, joten änkytys toimikin tässä paremmin. Mielestäni nämä loppukohtauksen muutokset on siis ihan hyvin ja perustellusti hoidettu. Tosin minulla oli lapsena vaikeuksia tajuta, että tässä oli nyt kyse romanttisesta hetkestä tai kosimisesta, mutta ehkä se johtui lukijan hoksottimista.

Rillan viimeisellä sivulla yllättävästä s-viasta löytyi netistä keskustelua (johon en valitettavasti löydä enää linkkiä). Toiset olivat sitä mieltä, että se kuvaa itsenäiseksi kasvaneen naisen paluuta takaisin lähtökuoppiinsa miehen edessä, toiset sitä mieltä, että se kuvaa jonkin vanhan säilymistä kauheista sotavuosista huolimatta ja on itse asiassa lohdullinen juttu. No mutta oli s-vialla merkitystä tai ei, Montgomery sijoitti sen Anne-sarjansa viimeiseksi repliikiksi, joten tietenkin sen painotus kasvaa.

Lukemisen jälkeen mietin, miten Montgomery suhtautuu kirjassaan sotaan. Toisaalta se on ehdottomasti kauhea asia, toisaalta esimerkiksi pasifisti- Whiskers-on-the-Moon leimataan kylässä vihollisen kanssa veljeilijäksi, joka väläyttelee yöllä viestejä lentokoneille. Pitää varmaan lukea Rilla of Ingleside seuraavan kerran tämän kysymyksen kanssa. 

Nyt kun olen lukenut ja pienellä viiveellä blogannut kaikki Anne-kirjat, aion luultavasti jatkossakin lukea nämä englanniksi. Varsinkin Kotikunnaan Rilla tuntuu liian saksitulta tämän jälkeen. Kokonaisuutena sarjassa oli ihanaa hyväntuulisuutta, välillä surua ja välillä onnistuneempia ja välillä heikompia osia. Erityisesti ihastuin tällä kertaa kahteen ensimmäiseen ja kahteen viimeiseen kirjaan, mutta kaikissa oli oma viehätyksensä :)

(Tämäkään Rilla ei ole kokonainen, sillä myös englanninkielistä on jossain vaiheessa lyhennetty. Sain tietää tämän vasta ostamisen jälkeen, mutta kirja oli niin halpa, että palauttamista helpommaksi tuli tulostaa kohdat netistä (täältä) ja kiinnittää ne lukemisen vierellä kulkevaan vihkoon. Kokonaisiakin versioita on saatavilla, mutta esimerkiksi minun Bantamin painokseni väittää olevansa lyhentämätön, joten kannattaa olla tarkkana.)

Luetut teokset: Rainbow Valley & Rilla of Ingleside
(Sateenkaarinotko, suom. 1925, ja Kotikunnaan Rilla, suom. 1962)
Kirjailija: L. M. Montgomery
Kustantaja: Bantam Books
Ilmestymisvuodet: 1919, 1921
Sivumäärät: 225, 277

torstai 30. maaliskuuta 2017

L. M. Montgomery: Anne's House of Dreams & Anne of Ingleside (Anna omassa kodissaan ja Annan perhe)


Anne of Green Gables & Anne of Avonlea täällä ja Anne of the Island & Anne of Windy Poplars täällä. (Kylläpä nämä postaukset ovat jääneet roikkumaan...)

Anne is finally marrying Gilbert Blythe! While she's deliriously happy to finally be with her version of Prince Charming, they'll be making their new home miles away. and she'll have to leave her beloved Avonlea. But Anne is always up for an adventure, especially when she has Gilbert by her side. (Takakannesta)

Anne's House of Dreams kasvattaa päähenkilöään taas hieman aikuisemmaksi. Naimisiinmeno ja omaan kotiin asettuminen, sekä lasten syntyminen iloineen ja suruineen ovat tässä osassa suuressa roolissa. Lisäksi tutustutaan uusiin naapureihin, kuten kapteeni Jimiin ja kauniiseen Leslieen, joiden elämiin ja unelmiin Anne pääsee osallistumaan annemaiseen tyyliinsä.

Elämänvaiheen, jossa Anne on tässä kirjassa, ei pitäisi olla ajankohtainen nykyiselle tyttökirjojen kohdeyleisölle. (Itse luin näitä suunnilleen kymmenen vuoden tienoilla.) Tämä Anne's House of Dreams sisälsikin raskaampia aiheita kuin edelliset: lapsen menettäminen, Leslien elämä vammautuneen miehensä hoitajana päällimmäisinä. Ei Annenkaan elämä ole pelkkää hymyä, vaikka aurinkoisuus on se, jota ensimmäiseksi näistä kirjoista ajattelen. Toisaalta koska Anne kasvaa sarjan myötä, kirjohin voi palata, jos ne joskus alkavat tuntua omakohtaiselta.

Anne ja Gilbert ovat ihana pari ja vielä tässä Anne's House of Dreamsissa suhteellisen tasapuolisesti esillä. Ärsyttävästä carrots/tulipalo -Gilbertistä on kasvanut järkevä lääkäri, mutta samalla hän on muuttunut hieman tylsäksi. Tämän osan jälkeen Gilbert katoaakin työhönsä ja esiintyy lähinnä vilauksina silloin tällöin, mikä on tietenkin sääli. Saman taka-alalle jäämisen on kokenut Annen bosom friend Diana, kun kaksikko on (Dianan) avioliiton ja lasten saamisen myötä kasvanut erilleen. Annen ja Dianan ystävyys on kovin viaton verrattuna saman kirjailijan Emilyn ja Ilsen riitelyyn, mutta ystävyyden päättyminen erilleen kasvamiseen tuntuu realistisemmalta, jos vertaa Emilyn ja Ilsen neliödraamaan.

Annen ja Gilbertin naapurin Leslie Mooren tarina ei ehkä ollut erityisen uskottava, mutta tuntui että sitä tarvitaan kirjassa. Surullisten tapahtumien jälkeen ja rinnalle oli helpottavaa saada jotain toiveikasta. Sitä paitsi Leslien pojalla Kennethillä on osansa myöhemmin Rilla of Inglesidessa, joten olen valmis hyväksymään pienen epäuskottavuuden! Lisäksi Anne's House of Dreamsissa tavataan kotiapulainen Susan Baker, josta myöhemmin tulee erottamaton osa Blythen perhettä ja jopa keskeisempi hahmo kuin Annesta.

***

Anne of Inglesidessa vuoron saavat ensimmäistä kertaa Annen ja Gilbertin lapset. Omat lukunsa saavat Jem, Walter, Nan, Di ja pikku-Rilla, jotka myöhemmin esiintyvät Rainbow Valleyssa ja Rilla of Inglesidessa. Annekin saa vielä tässä osassa omat lukunsa ja herää esimerkiksi miettimään, rakastaako Gilbert häntä enää. Lasten luvut puolestaan ovat herttaisia, joskus surullisiakin, tarinoita lemmikeistä, ystävien löytämisestä ja siitä, miltä tuntuu saada pikkusisarus. Oikeastaan vain Shirleyn ja Gilbertin näkökulmat jäävät puuttumaan, mutta lukujen vaihtelu saattaisikin käydä sekavaksi, jos jokainen perheenjäsen pitäisi mahduttaa tasapuolisesti mukaan.

(Sitä voidaan tietenkin miettiä, miksi Montgomery loi Annelle ja Gilbertille Shirley-pojan, vaikka tämä ei käytännössä esiinny kirjasarjassa. Nettikeskusteluista löytyi teoria, jonka mukaan Shirley on aikamatkaaja, mutta itse en menisi ihan niin pitkälle.)

Anne of Ingleside on Montgomeryn jälkikäteen kirjoittama ja nyt aikuisena lukijana näen sen selvemmin kuin aiemmin. Pieni väkinäisyyden tuntu vaivasi tätä osaa. Tunnelma oli lähes pakotetun herttainen ja Blythen perhe-elämä paikkapaikoin liiankin hunajaista. Nettiä selatessani löysin syitäkin Anne of Inglesiden perheidyllille: vuonna 1939 Montgomery kenties kaipasi lohtua ja vastapainoa maailmalla alkaville tapahtumille. Hän kuoli 1942, kolme vuotta kirjan julkaisun jälkeen, ja hänen viimeiset vuotensa olivat ilmeisesti raskaita. (Jos kirjailijan elämä edes otetaan mukaan hänen teoksiinsa.)

Anne of Ingleside sisältää Annen ystävien Elizabethin ja Rebecca Dew'n vierailun niin ikään myöhemmin kirjoitetusta paristaan Anne of Windy Poplarsista, joita ei sarjan muissa osissa tietenkään esiinny. En oikein tiedä, mitä ajatella tällaisesta sarjan hahmokaartiin jälkikäteen lisäämisestä, mutta tuntuuhan se vähän kömpelöltä. Jälkikäteen kirjoittaessaan Montgomery myös "ennustaa" myöhempien kirjojen tapahtumia, lähinnä Rilla of Inglesidestä. Kiinnostavaa. Se tuo ainakin draaman ja jopa pelon tuntua muuten niin onnelliseen kirjaan. Eräskin ikkunaruudukon risti sängyn päällä sai kylmät väreet pitkin selkärankaa.

Pienistä puutteistaan huolimatta tämäkin oli toki suloinen kirja. Olen aina pitänyt Annan ja Gilbertin lapsista, joten heidän lapsuusvuosiaan oli hauskaa seurata. Sarjan viimeisissä osissa tunnelma alkaa synkentyä, joten näin herttainen kirja tuli tarpeeseen tähän väliin.

Luetut teokset: Anne's House of Dreams & Anne of Ingleside
(Anna omassa kodissaan, suom. 1922, ja Annan perhe, suom. 2002)
Kirjailija: L. M. Montgomery
Kustantajat: Aladdin, Bantam Books
Ilmestymisvuodet: 1917, 1939
Sivumäärät: 356, 274

lauantai 25. helmikuuta 2017

Maria Gripe: Varjo-sarja (Salaisuus varjossa, ...ja metsän valkeat varjot, Varjojen lapset & Varjojen kätkö)


Palvelustyttö Carolin tempaa 14-vuotiaan Bertan kodin suojasta huimaan seikkailuun. Yhdessä tytöt pestautuvat kaksoissisarusten seuralaisiksi Rosengåvan linnaan. Valkeiden ruusujen keskellä uinuva linna synkkine salaisuuksineen, eristyineinä varttuneet kaksoset Arild ja Rosilda, salakäytävät ja kuolleiden kyynelet - kaikki on kuin menneiltä vuosisadoilta. (...ja metsän valkeat varjot, takakannesta)

No niin, olen palannut Rosengåvan linnan taikapiiristä. Periaatteessa toisen kerran, mutta joskus käy tunnetusti niin, että kirjan varsinaiset tapahtumat unohtuvat ja mieleen jää vain tunnelma tai itsepäinen yksityiskohta. 

Näin toisella kerralla totesin, että tämähän on aivan ihastuttava kirjasarja! On salaisuuksia ja varjoja vanhoissa valokuvissa ja realistisena puolena 1900-luvun alun Ruotsi Titanic-uutisineen ja lähestyvine sotineen. Lisätään romantiikanhenkistä kummittelua, unia ja teatteria, ja minä olen koukussa.

Ensimmäinen osa Salaisuus varjossa liikkuu vielä arkisella maaperällä kaupungissa ja pohjustaa sarjan myöhempiä tapahtumia. Bertan perheeseen tulee uusi palvelustyttö, Carolin, joka mullistaa perheen rauhallisen elämän persoonallaan. Lähistöllä on köyhiä lapsia ja naisten asemaa pohditaan: kirja käsittelikin yllättäen myös yhteiskunnallisia asioita.

Yhteiskunnallisuus ei vastannut muistikuvaani sarjasta, mutta seuraava ...ja metsän valkeat varjot siirtyykin sitten unenomaiseen tunnelmaan, joka tuntui tutummalta. Berta ja Carolin pestautuvat syrjäiseen Rosengåvan linnaan, jossa vilisee vaiettuja asioita. Sisarusten Rosildan ja Arildin äiti on hukuttautunut ja isä poissa, ja Berta ja Carolin ovat nopeasti mukana kaikessa siinä, mistä ei puhuta. Bertan ja Carolinin omatkin välit ovat koetuksella, sillä Carolin ei kerro kaikkea itsestään. Tapahtumat Rosengåvassa kehittyvät vielä Varjojen lasten ajan: ei-toivottu sukulainen havittelee linnaa omakseen ja salaisuuksien paljastuminen on yhä lähempänä, kunnes viimeinen Varjojen kätkö antaa puheenvuoron Carolinille. Uskon että nämä neljä kirjaa on parempi lukea tietämättä liikaa etukäteen, salailulla kun on suuri rooli juonenkulussa, joten ei tapahtumista sen enempää!

Hahmoilla on siis salaisuutensa, pieniä ja suuria ja toisiinsa liittyviä. Välillä pelätään ja juonitellaan, usein ei näennäisesti tapahdu paljoa, mutta jotain odottaa kulman takana. Minä tempauduin mukaan ja jännitin, miten käy, mitä paljastuu ja kenelle. Periaatteessa minun olisi pitänyt muistaa tämä kaikki, mutta niin vain lukumuisti ei aina toimi.

Kolmen ensimmäisen kirjan minäkertoja, tunnollinen Berta ja tuleva ja menevä, itsekäskin Carolin olivat mielenkiintoinen kaksikko. Draamanhaluinen Carolin rakastaa näyttelemistä eikä Berta voi olla varma, mikä on totta ja kuka on oikea Carolin. Tällä tuntuu olevan monia tarinoita ja rooleja itsestään ja Bertan ainoa keino on luottaa Caroliniin. En aina ymmärtänyt syitä Carolinin tekemisille, enkä sille, että Berta antaa hänelle yhtä monta kertaa anteeksi. Onneksi asetelma ei ole ihan näin selkeä, ja varsinkin sarjan edetessä Bertan hahmo saa itsenäisempiä sävyjä. Eikä Carolinkaan ole mikään tunteeton hirviö, mikä selviää viimeistään Varjojen kätkössä.

Varjojen kätkö on taas toisenlainen kirja. Tällä kertaa pääosassa on Carolin, joka asuu nyt yksin Tukholmassa ja opiskelee näyttelijäksi. Samalla hän pohtii Rosengåvan tapahtumia ja etsii tasapainoa minänsä eri puolien välille. Siksi Carolin haluaa kertoa tapahtumat ulkopuolelta, hän-kertojan kautta, mutta välillä mukaan eksyy minä-muotoa. Lisäksi nähdään hänen kirjeenvaihtoaan "toiselle minälleen" ja lyhyitä elokuvakohtauksia, joita Carolin luonnostelee harmitellen, ettei elokuvissa ole ääntä... Näin sekalainen kerronta epäilytti minua aluksi, mutta täytyy sanoa, että Carolinin elämän sirpaleisuus tuli siitä loistavasti esiin.

Kolme ensimmäistä osaa olin lukenut lapsena, mutta tämän neljännen olemassaolosta minulla ei silloin ollut aavistustakaan, joten tämä oli iloinen löytö näin vanhemmalla iällä. Kolme "Berta-kirjaa" toimivat hyvin trilogianakin, mutta langanpäitä ja selityksiä riittää vielä neljänteen, jos niitä jää kaipaamaan. Neljännessä kirjassa liikutaan enemmän ajatusten kuin tapahtumien tasolla, joten en tiedä miten tämä olisi iskenyt lapsena. Nytkin tuntui, että Carolinin ajatusten vyyhti käy välillä uuvuttavaksi ja arkielämän kuvausta olisi voinut olla lisääkin.

Olen erityisen ihastunut, miten arkimaailma ja kauhuromanttinen linnamaailma on näissä sovitettu yhteen. Siksi ensimmäinen ja viimeinen kirja, joissa ei olla Rosengåvassa, eivät saavuttaneet samaa tunnelmaa, mutta niissä kiinnostavaa olikin arkisempi puoli. Enkä muuten odottanut löytäväni sarjasta seuraavanlaista, melko modernintuntuista lausetta: "Hän [Carolin] tahtoi osoittaa, että ihminen sinänsä on tärkeämpi kuin hänen sukupuolensa", mutta niin vain löysin ja nyt olen vielä vähän enemmän ihastunut.

Harmillista että sarjaa on ilmeisesti huonosti saatavilla ja uusien lukijoiden löydettävissä. Kirjastoissa nämä taitavat olla varaston puolella, jos eivät jo kokonaan poistettuna. Ei sitä toivoisi, että nämä unohtuvat, sen verran viehättävä sarja on kuitenkin kyseessä.

Luetut teokset: Salaisuus varjossa, ...ja metsän valkeat varjot, Varjojen lapset, Varjojen kätkö
Kirjailija: Maria Gripe
Ruotsinkieliset alkuteokset: Skuggan över stenbänken, ...och de vita skuggorna i skogen, Skuggornas barn, Skugg-gömman
Suomentaja: Eila Kivkkaho
Kustantaja: Tammi
Ilmestymisvuodet: 1983, 1984, 1986, 1988
Sivumäärät: 278, 343, 440, 453

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray (Dorian Grayn muotokuva)


Wilde's first and only published novel recounts the story of handsome Dorian Gray who upon having his portrait painted desires that it will age and grow ugly while he may remain eternally beautiful. The painting, which reflects each of Gray's sins and transgressions, haunts him until it finally becomes unbearable. In this dark tale of duplicity and mortality, Wilde creates a world where art and reality collide. (Takakansi)

Lähdetään purkamaan joulunajan lukemisia. Ensimmäisenä vuorossa The Picture of Dorian Gray tai Dorian Grayn muotokuva, josta onkin klassikkoarvon takia hieman vaikeaa postata, sillä kaikki on luultavasti jo sanottu.

Ennen kuin jäi roikkumaan bloggausjonooni, kirja roikkui monta vuotta lukulistoillani. Viereinen pokkarikansi ei ole yhtään kaunis eikä houkuttele lukemaan, eikä siitä oikein saanut hyvää kuvaakaan, mutta onneksi tiesin suunnilleen, mitä kannen takana on ja varovasti epäilin, että pitäisin kirjasta.

Tarinassa on tunnetusti kyse nuoruudesta, kauneudesta ja niiden hinnasta. Täyttynyt toive pysyä ikuisesti kauniina ajaa Dorian Grayn vähitellen yhä syvemmälle pimeään. Hänen omat kasvonsa pysyvät koskemattomina, kun hänen muotokuvansa rumenee miehen jokaisen pahan teon myötä. Vaikka Dorian piilottaa muotokuvan, todisteen teoistaan, piilotetuilla asioilla on tietenkin tapana pyrkiä esiin.

The studio was filled with the rich odour of roses, and when the light summer wind stirred amidst the trees of the garden, there came through the open door the heavy scent of the lilac, or the more delicate perfume of the pink-flowering thorn. (Ensimmäinen lause)

Ilokseni tämä oli niitä klassikoita, jotka eivät tunnu pölyisiltä ja kuivakan muinaisilta, vaan Wilden teksti on viihdyttävää ja terävää. Lukemisen jälkeen tuo ensimmäinen lause tuntui kummallisen makealta muuhun tekstiin verrattuna, mutta jostainhan kaiken on lähdettävä liikkeelle, turmeltumisenkin. Viktoriaanisella ajalla tulkittiin ahkerasti kukkien merkityksiä, joten googlauskierros saattaisi kertoa vielä lisää.

Kirjan alkuvaiheilla koetaan intohimoinen, ironinenkin, Sibyl-näyttelijättäreen rakastuminen, joka näyttää Dorian Grayn nuorena ja naiivina, ja joka aiheuttaa ensimmäiset jäljet muotokuvaan. Hämäännyin vähän, näytelmämäinen rakkaus ei ollut sitä, mitä odotin kirjalta, mutta kauan ei kestäkään, kun kauneus alkaa kadota. Ikäväkseni olin spoilaantunut muutamista tapahtumista etukäteen, mutta onneksi tekstin teho ei siitä kärsinyt. Vaikka ruumiin hävittämisen haju ullakolla ei olekaan miellyttävin asia, josta lukea iltalukemisena, kirjan tunnelma sai minut viihtymään ja piti otteessaan.

Ei-niin-yllättäen julkaisuaika näki kirjan moraalittomuuden ja viittaukset homoseksuaalisuuteen paheksuttavana. Muotokuvan maalaaja Basil Hallward tunnustaa tunteensa Doriania kohtaan, on piilottelua, mieskauneuden ihailua ja tuhoa kohti vievää nautintoa. Oli kieltämättä houkuttelevaa nähdä tarinassa kirjailijan omaelämäkerrallisuutta, häntähän syytettiin "siveettömyydestä", eli homoseksuaalisuudesta, mutta päätin lukea tämän pelkästään hyvänä kirjana, siihen tämä riitti sellaisenaankin.

Wilde tunnetaan näytelmistään ja Dorian Grayssakin hahmojen tekemiset dialogin välissä tuntuivat paikoitellen näyttämöohjemaisilta. Dialogi itsessään on älykästä, sellaista nokkelaa tulitusta, joka oli välillä ihastuttavan hauskaa. Usein äänessä on Dorianin ja Basilin ystävä Lord Henry, jolta löytyy ajatuksia joka lähtöön. 'Because you have the most marvellous youth, and youth is the one thing worth having.' -- Erityisen mielenkiintoista lordin suorapuheisuus oli verrattuna Dorianin salailuun ja piilotteluun. Vastakohtia! Lordi on myös se, joka houkuttelee nuoren Dorianin pahuuden teille, mikä ei ehkä tehnyt hänestä pidettävää hahmoa, mutta ainakin kiinnostavan.

Miljöö tekee viktoriaanisen (tai synkän) estetiikan ystävän tietenkin onnelliseksi lukittuine tauluhuoneineen ja oopiumluolineen. Vaikka kirjassa eletään päiväsaikaankin ja kauneus on tärkeässä osassa, myös pimeä ja turmeltuminen tulevat nopeasti vastaan. Pahuus, rumuus, kielletty ja kuolema eivät pysy kauaa piilossa ja hallinnassa.

Luettu teos: The Picture of Dorian Gray 
Kirjailija: Oscar Wilde
Kustantaja: HarperCollins (2010)
Ilmestymisvuosi: 1890
Sivumäärä: 252