maanantai 22. toukokuuta 2017

Maria Gripe: Vieras aikojen takaa


Askeleet tulevat kuin suoraan hiljaisuudesta, pysähtyvät huoneen kynnykselle. Nora tuntee että joku on hänen takanaan, odottaa, tarkkailee. Milloin hän koki sen ensi kertaa? 
Sitä Nora ei tiennyt. 
Askeleet tyhjässä asunnossa, kummalliset puhelinsoitot, surullinen nukke, kävelyt autiossa puutarhassa, jonne Ludde-koira aina kiskoi taluttajansa - mitä ne merkitsivät? 
Hän ei tiennyt...
Mutta hitaasti Nora alkaa ymmärtää että joku ajan ja paikan tuolta puolelta haluaa saada yhteyden häneen... (Takakansi)

Viime talvena luin läpi Maria Gripen neliosaisen Varjo-sarjan ja ihastuin kovasti. Onneksi hänen tuotantonsa ei lopu siihen, vaan seuraavaksi oli vuorossa jo etukäteen kiinnostanut itsenäinen teos Vieras aikojen takaa.

Nora-tyttö asuu sukulaistensa luona vanhempiensa kuoltua. Vaikka kasvattiperhe on ystävällinen ja rakastava, hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Omassa huoneessaan hän kuulee välillä askeleita kynnykseltä ja tuntee jonkun näkymättömän läsnäolon. Hyllystä putoava satukirja ja itsestään särkyvä maljakko sisältävät Noralle osoitettuja viestejä ja tehtävän joltakin tuntemattomalta.

Kaikkein koukuttavinta näissä viidessä lukemassani Gripen kirjassa on ollut tunnelma. Kauhuelementit punoutuvat menneiden vuosikymmenten ja -satojen tapahtumiin ja ovat tyylikkään hienovaraisia. Olen päässyt bongailemaan viehättäviä yksityiskohtia, vanhoja esineitä ja miljöitä: tässä tapauksessa juoneen kietoutuu posliininukke ja salaperäinen balettitanssijatyttö. 

Vieras aikojen takaa oli loistava valinta hetkeen, jolloin paksu ja "aikuinen" kirjallisuus ei houkutellut. Juoni eteni mukavaa tahtia, ja kun takakansi painui kiinni, olin hyvillä mielin loppuratkaisusta. Tämä kirja oli enemmän yliluonnollisen puolella kuin Varjot, mutta ei liikaa, enkä oikeastaan keksi mitä olisin halunnut tähän lisää tai vähemmän, tämä nautinnollista luettavaa sellaisenaan. Tämä ei myöskään ollut yhtä muhkea lukukokemus luin Varjot sivujuonineen ja -hahmoineen, mutta toisessa onkin neljä osaa ja toista on vain yksi.

Olen kirjojen uudestaan lukemisen ystävä ja vähän harmittaa, että Varjot ja Vieras aikojen takaa eivät ole parhaimmillaan siihen, ainakaan kovin pian. Kaikki viisi keskittyvät jonkin salaisuuden ratkeamiseen ja nyt ne ovat minun osaltani ratkenneet ja tuoreessa muistissa. (Nämä ovat näitä lukutoukan ongelmia, koska muutenhan tämä olisi liian helppo harrastus.)

Luettu teos: Vieras aikojen takaa
Kirjailija: Maria Gripe
Ruotsinkielinen alkuteos: Agnes Cecilia - en sällsam historia
Suomentaja: Eila Kivikkaho
Kustantaja: Tammi
Ilmestymisvuosi: 1981
Sivumäärä: 230

lauantai 13. toukokuuta 2017

Edith Södergran: Elämäni, kuolemani ja kohtaloni - Kootut runot

Edith Södergran (1892-1923) on 1900-luvun suomenruotsalaisen lyriikan merkittävimpiä nimiä, modernismin uranuurtaja, jonka suuruuden vasta jälkimaailma on oivaltanut. Hänen omaperäiset runonsa puhuttelevat yhä uusia lukijapolvia Uuno Kailaan, Aale Tynnin ja Pentti Saaritsan upeina suomennoksina. (Takakansi)

Minä olen ihminen, jonka runojen lukeminen on vähän harvaa, mutta Edith Södergranin ihanuudesta minäkin tiesin, ainakin yksittäisinä runoina. (Ja teini-iän yrityksenä lukea nämä kootut runot. Silloin niiden hurja energia tuntui liiankin hurjalta.) 

Runot näin yhteen koottuna tuntuu, että Södergranilla on ollut selkeä näkemys tekemisestään ja tuon näkemyksen mukaan hän on toiminut. Tämä oli helpompaa tuntea kuin pukea sanoiksi, mutta sanotaan vaikka, että runoissa on tyylinsä eivätkä ne, tai niiden kirjoittaja, pyytele anteeksi. Minut ihastuttaa erityisesti, miten hän aloittaa Syyskuun lyyra -kokoelman johdannollaan ja tietää oman kokonsa vaikka muut eivät tietäisikään:

-- Itsevarmuuteni johtuu siitä että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.

Sama henki välittyy myös itse runoista. Osa niistä oli minulle tutumpia kuin toiset, niitä jotka elävät elämäänsä runokirjojen ulkopuolella, mutta uusiakin suosikkeja löytyi.

Tämä menee osastolle vanha tuttu, mutta saa hymyilemään aina uudestaankin:

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa...
--

Södergranin runot eivät ole pelkkää voimantunnetta, vaan niissä on kuolemaa, onnea, kärsimystä (jotka ovat hänellä usein lähellä toisiaan), epätietoisuutta, varmuutta... Lyyrat, ruusut ja jumalat toistuvat vertauskuvina. Nämä eivät ole sellaisia mukavan pieniä ja arkipäiväisen samaistuttavia runoja, vaan liikkuvat välillä aika korkealla. Ja kaikesta huolimatta tuntui että ihmiselämästä tässä on puhe. 

Lukiessa oli välillä vaikeaa erottaa Södergrania runojen puhujasta ja hänen elämäänsä runoista, mutta ehkä se ei ole vaarallista, kun näitä itsekseen eikä koulua varten lukee. Ainakin kuoleman lähestyminen tuli loppua kohti iholle. Moni runo yhdistyi myös runouden kirjoittamiseen, taiteeseen, kauneuden tavoittamiseen, millä nimellä sitä kutsuukaan. Nyt kiinnostaisi lukea myös Södergranin elämäkerta. 

Tämä jää kyllä omaan hyllyyn tuleviakin vuosia varten, luultavasti seuraavalla kerralla löytyy uusia ajatuksia ja uusia suosikkeja. (En oikein osaa tehdä muistiinpanoja kirjoihin, mutta tänne tekisi mieli alleviivailla.) Tähän postaukseen olisi tehnyt mieli lainata vähän sieltä sun täältä ja antaa runojen sanoa itse sanottavansa, mutta lopetetaan vaikka tähän:

--
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.

Luettu teos: Elämäni, kuolemani ja kohtaloni - Kootut runot
Kirjailija: Edith Södergran
Suomentajat: Pentti Saaritsa, Uuno Kailas, Aale Tynni
Kustantaja: Otava 
Ilmestymisvuosi: 1994
Sivumäärä: 269

tiistai 11. huhtikuuta 2017

L. M. Montgomery: Rainbow Valley & Rilla of Ingleside (Sateenkaarinotko ja Kotikunnaan Rilla)

Aikaisemmat postaukset: Anne of Green Gables, & Anne of Avonlea, Anne of the Island & Anne of Windy Poplars, Anne's House of Dreams & Anne of Ingleside

Anne Shirley is grown up, has married her beloved Gilbert and now is the mother of six mischievous children. These boys and girls discover a special place all their own, but they never dream of what will happen when the strangest family moves into an old nearby mansion. (Takakannesta)

Annen ja Gilbertin lapset viihtyvät Inglesiden läheisessä notkossa, jonka Walter on nimennyt Rainbow Valleyksi. Rakkaalle leikkipaikalle löytävät myös läheisen pappilan Meredithin lapset ja orpotyttö Mary Vance. Lisäksi pastori Meredith ja Rosemary West saavat kirjassa omat lukunsa vaikka pastori ei ole uskonut menevänsä enää koskaan naimisiin ja Rosemary on luvannut pysyä naimattomana.

Sateenkaarinotko oli suosikki-Annani lapsena, joten se tuli luettua monen monta kertaa. Rainbow Valley oli siis vähän kuin kotiinpaluu, toisella kielellä, mutta tuttuihin maisemiin.

Luulen, että yhtenä syynä suosikkiuteen oli oikean ikäinen lapsijoukko ja sopivan romanttinen sivujuoni, jotta vähän vanhempanakin lapsena kutkutti palata kirjaan. Nykyään Blythen ja Meredithin lasten hetket notkossa ovat suloisen huolettomia, sellaisia joihin olisi mukava palata omassakin lapsuudessa, mutta eivät liian söpöileviä. Kun kaiken yllä häämöttää Walterin näkemä uhkaava Piper/Huilunsoittaja viitassaan, kirjaan tulee omanlaistaan synkkyyttä.

Rainbow Valleyn maailmassa eletään siis onnellisia päiviä, ainakin päällepäin. Walter ei koe itseään tarpeeksi rohkeaksi, mikä toistuu vielä moninkertaisena Rilla of Inglesidessa, ja Una Meredith pelkää uuden äitipuolen saamista, koska Mary Vance on pelotellut häntä omilla kauhutarinoillaan. Mary itse on orpo, joka on kasvanut väkivaltaisen huoltajansa luona, ja on nyt lähtenyt karkumatkalle. Puhumattakaan siitä, että Meredithin lapset elävät kovin turvattomasti hajamielisen isänsä hoivissa. Vierastin kirjasta nousevaa ajatusta, että isä ei voisi kasvattaa lapsiaan, että talouteen tarvittaisiin aina äiti, mutta ehkä tässä tarkoitettiinkin kyseisen isän hajamielisyyttä eikä sukupuolta. (Ja ajathan ovat tietenkin olleet toisenlaiset.)

Edelleen minua värisyttää pastori Meredithin ja Rosemaryn tarinan eteneminen. Ellen-sisko onnistuu joka lukukerralla vakuuttamaan minut jyrkkyydellään ja vaatimallaan lupauksella ja sitten sitä odotetaan sydän tykyttäen, saavatko pariskunnat toisensa. Olen tiennyt loppuratkaisun yli kymmenen vuotta, mutta sehän ei estä jännittämästä mukana.

Rakkaustarina toi kirjaan mukavaa selkärankaa verrattuna edelliseen Anne of Inglesideen, joka oli paljon jaksottaisempi, ja lapsijoukon jäsenet ovat omia pieniä persooniaan. Jos Rainbow Valley ei olisi minulle niin rakas, pitäisin tätä yhtenä sarjan onnistuneimmista kirjoista, mutta niin tai näin ;)

***

(Sisältää juonipaljastuksia Rilla of Inglesidesta/Kotikunnaan Rillasta)

En kauheasti pidä näistä uusista kansista. Esimerkiksi tämä Rillan kansi painottaa minusta ihan vääriä asioita: kuin koko kirjan pointti olisi saada Rillalle mies. Suomalaisessa Maija Karman versiossahan Rilla hoitaa sotalapsi Jimsiä, mikä minusta kuvaa kirjan henkeä paljon paremmin.




Rainbow Valleyn viimeiset sivut Huilunsoittajineen vihjaavat tulevaisuudesta, joka koittaa Rilla of Ingelsidessa. Anne on enää sivuhenkilö, eikä Gilbert ole näkyvillä senkään vertaa. Sen sijaan päähenkilönä on Annen ja Gilbertin kuopus Bertha Marilla eli Rilla. Ensimmäinen maailmansota vie Rillan veljet, lapsuudenystävät ja rakastetun taistelemaan ja pakottaa Rillan miettimään asioita uudesta näkökulmasta.

Pidin siitä, että Rillan hahmo ei muistuta nuorta Annea juuri lainkaan. Hän on pinnallinen ja tahtoo pitää hauskaa, mutta on silti käytännöllisempi kuin äitinsä, siinä missä Anne oli haaveellinen ja sen myötä ikimuistettavan hajamielinen. Maailmansota kuitenkin katkaisee hauskanpidon ja tuo Rillan eteen uusia tilanteita, esimerkiksi sotalapsi-Jimsin keittokulhossa. Muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla eikä Rilla ihastu lapseen hetkessä, mutta vähitellen. Sama lapsi - yllättävä huoltaja -kuvio on toistunut aikaisemmin niin Annen ja Marillan kuin Emilyn ja Elizabeth-tädinkin kanssa eikä niissäkään aina helposti.

Rillan lisäksi kotiapulainen Susan saa paljon tilaa, enemmän kuin Anne. Susan toimii koomisena hahmona, joka olikin ehkä tarpeen tässä kirjassa. Hän lässäyttää Rillan romanttisen kohtauksen, on sotajalalla kissan kanssa ja on se, joka tietää kylän juorut. Usein Susan on myös se, jolla on kotiväestä eniten taistelutahtoa. 

Olen tähän asti lukenut vain suomennetun Kotikunnaan Rillan, jota on lyhennetty, joten alkukielisen synkkyys tuli yllätyksenä. Walterin kuolema ja Maanantai-koiran uskollinen odotus juna-asemalla ovat suomennoksessakin kauheita, mutta suomenkielisen version sävyä on silti kevennetty reippaasti. Kotikunnaan Rilla sopi paremmin Anna-sarjan osaksi, mutta Rilla of Ingleside tuntui paikoitellen itsenäiseltä kirjalta, jonka pääaiheena on sota.

Suomennoksesta on leikattu paljon kohtia pois, enimmäkseen saksalaisvastaisia kohtauksia (jopa kokonainen luku Whiskers-on-the-Moonin/Parta-Kuun riehumisesta kirkossa.) Myös muita pätkiä sieltä täältä on poistettu, esimerkiksi Jemin palatessa kotiin:
"En oikeastaan tajunnut, että Walter on kuollut, ennen kuin palasin kotiin. Et usko, kuinka kaipaan häntä nyt; te olette täällä jo tottuneet siihen ajatukseen, mutta minulle se on uutta." 
"Rilla, I never realized that Walter was dead till I came back home. You don't know how I miss him now - you folks here have got to used to it in a sense - but it's all fresh to me. Walter and I grew up together - we were chums as well as brothers - and now here, in this old valley we loved when we were children, it has come home to me that I'm not to see him again."
Kuinka kauniisti alkuperäinen teksti kertoo Jemin ja Walterin suhteesta ja tuo syvyyttä koko kohtaukseen, mutta sitten se on jätetty pois suomennoksesta.

Sanaleikki Rilla-my-Rilla on suomennoksessa muutettu muotoon Rilla-ma-Rilla, joten myös loppukohtausta on täytynyt hieman säätää:
"Oletko sinä minun Rilla-ma-Rillani?" hän kysyi merkitsevästi.
"Is it Rilla-my-Rilla?" he asked, meaningly.
Myös Rillan s-vika on suomennoksessa muuttunut änkytykseksi. Rillan viimeisessä vastauksessa ei ole suomeksi s-kirjainta, joten änkytys toimikin tässä paremmin. Mielestäni nämä loppukohtauksen muutokset on siis ihan hyvin ja perustellusti hoidettu. Tosin minulla oli lapsena vaikeuksia tajuta, että tässä oli nyt kyse romanttisesta hetkestä tai kosimisesta, mutta ehkä se johtui lukijan hoksottimista.

Rillan viimeisellä sivulla yllättävästä s-viasta löytyi netistä keskustelua (johon en valitettavasti löydä enää linkkiä). Toiset olivat sitä mieltä, että se kuvaa itsenäiseksi kasvaneen naisen paluuta takaisin lähtökuoppiinsa miehen edessä, toiset sitä mieltä, että se kuvaa jonkin vanhan säilymistä kauheista sotavuosista huolimatta ja on itse asiassa lohdullinen juttu. No mutta oli s-vialla merkitystä tai ei, Montgomery sijoitti sen Anne-sarjansa viimeiseksi repliikiksi, joten tietenkin sen painotus kasvaa.

Lukemisen jälkeen mietin, miten Montgomery suhtautuu kirjassaan sotaan. Toisaalta se on ehdottomasti kauhea asia, toisaalta esimerkiksi pasifisti- Whiskers-on-the-Moon leimataan kylässä vihollisen kanssa veljeilijäksi, joka väläyttelee yöllä viestejä lentokoneille. Pitää varmaan lukea Rilla of Ingleside seuraavan kerran tämän kysymyksen kanssa. 

Nyt kun olen lukenut ja pienellä viiveellä blogannut kaikki Anne-kirjat, aion luultavasti jatkossakin lukea nämä englanniksi. Varsinkin Kotikunnaan Rilla tuntuu liian saksitulta tämän jälkeen. Kokonaisuutena sarjassa oli ihanaa hyväntuulisuutta, välillä surua ja välillä onnistuneempia ja välillä heikompia osia. Erityisesti ihastuin tällä kertaa kahteen ensimmäiseen ja kahteen viimeiseen kirjaan, mutta kaikissa oli oma viehätyksensä :)

(Tämäkään Rilla ei ole kokonainen, sillä myös englanninkielistä on jossain vaiheessa lyhennetty. Sain tietää tämän vasta ostamisen jälkeen, mutta kirja oli niin halpa, että palauttamista helpommaksi tuli tulostaa kohdat netistä (täältä) ja kiinnittää ne lukemisen vierellä kulkevaan vihkoon. Kokonaisiakin versioita on saatavilla, mutta esimerkiksi minun Bantamin painokseni väittää olevansa lyhentämätön, joten kannattaa olla tarkkana.)

Luetut teokset: Rainbow Valley & Rilla of Ingleside
(Sateenkaarinotko, suom. 1925, ja Kotikunnaan Rilla, suom. 1962)
Kirjailija: L. M. Montgomery
Kustantaja: Bantam Books
Ilmestymisvuodet: 1919, 1921
Sivumäärät: 225, 277

torstai 30. maaliskuuta 2017

L. M. Montgomery: Anne's House of Dreams & Anne of Ingleside (Anna omassa kodissaan ja Annan perhe)


Anne of Green Gables & Anne of Avonlea täällä ja Anne of the Island & Anne of Windy Poplars täällä. (Kylläpä nämä postaukset ovat jääneet roikkumaan...)

Anne is finally marrying Gilbert Blythe! While she's deliriously happy to finally be with her version of Prince Charming, they'll be making their new home miles away. and she'll have to leave her beloved Avonlea. But Anne is always up for an adventure, especially when she has Gilbert by her side. (Takakannesta)

Anne's House of Dreams kasvattaa päähenkilöään taas hieman aikuisemmaksi. Naimisiinmeno ja omaan kotiin asettuminen, sekä lasten syntyminen iloineen ja suruineen ovat tässä osassa suuressa roolissa. Lisäksi tutustutaan uusiin naapureihin, kuten kapteeni Jimiin ja kauniiseen Leslieen, joiden elämiin ja unelmiin Anne pääsee osallistumaan annemaiseen tyyliinsä.

Elämänvaiheen, jossa Anne on tässä kirjassa, ei pitäisi olla ajankohtainen nykyiselle tyttökirjojen kohdeyleisölle. (Itse luin näitä suunnilleen kymmenen vuoden tienoilla.) Tämä Anne's House of Dreams sisälsikin raskaampia aiheita kuin edelliset: lapsen menettäminen, Leslien elämä vammautuneen miehensä hoitajana päällimmäisinä. Ei Annenkaan elämä ole pelkkää hymyä, vaikka aurinkoisuus on se, jota ensimmäiseksi näistä kirjoista ajattelen. Toisaalta koska Anne kasvaa sarjan myötä, kirjohin voi palata, jos ne joskus alkavat tuntua omakohtaiselta.

Anne ja Gilbert ovat ihana pari ja vielä tässä Anne's House of Dreamsissa suhteellisen tasapuolisesti esillä. Ärsyttävästä carrots/tulipalo -Gilbertistä on kasvanut järkevä lääkäri, mutta samalla hän on muuttunut hieman tylsäksi. Tämän osan jälkeen Gilbert katoaakin työhönsä ja esiintyy lähinnä vilauksina silloin tällöin, mikä on tietenkin sääli. Saman taka-alalle jäämisen on kokenut Annen bosom friend Diana, kun kaksikko on (Dianan) avioliiton ja lasten saamisen myötä kasvanut erilleen. Annen ja Dianan ystävyys on kovin viaton verrattuna saman kirjailijan Emilyn ja Ilsen riitelyyn, mutta ystävyyden päättyminen erilleen kasvamiseen tuntuu realistisemmalta, jos vertaa Emilyn ja Ilsen neliödraamaan.

Annen ja Gilbertin naapurin Leslie Mooren tarina ei ehkä ollut erityisen uskottava, mutta tuntui että sitä tarvitaan kirjassa. Surullisten tapahtumien jälkeen ja rinnalle oli helpottavaa saada jotain toiveikasta. Sitä paitsi Leslien pojalla Kennethillä on osansa myöhemmin Rilla of Inglesidessa, joten olen valmis hyväksymään pienen epäuskottavuuden! Lisäksi Anne's House of Dreamsissa tavataan kotiapulainen Susan Baker, josta myöhemmin tulee erottamaton osa Blythen perhettä ja jopa keskeisempi hahmo kuin Annesta.

***

Anne of Inglesidessa vuoron saavat ensimmäistä kertaa Annen ja Gilbertin lapset. Omat lukunsa saavat Jem, Walter, Nan, Di ja pikku-Rilla, jotka myöhemmin esiintyvät Rainbow Valleyssa ja Rilla of Inglesidessa. Annekin saa vielä tässä osassa omat lukunsa ja herää esimerkiksi miettimään, rakastaako Gilbert häntä enää. Lasten luvut puolestaan ovat herttaisia, joskus surullisiakin, tarinoita lemmikeistä, ystävien löytämisestä ja siitä, miltä tuntuu saada pikkusisarus. Oikeastaan vain Shirleyn ja Gilbertin näkökulmat jäävät puuttumaan, mutta lukujen vaihtelu saattaisikin käydä sekavaksi, jos jokainen perheenjäsen pitäisi mahduttaa tasapuolisesti mukaan.

(Sitä voidaan tietenkin miettiä, miksi Montgomery loi Annelle ja Gilbertille Shirley-pojan, vaikka tämä ei käytännössä esiinny kirjasarjassa. Nettikeskusteluista löytyi teoria, jonka mukaan Shirley on aikamatkaaja, mutta itse en menisi ihan niin pitkälle.)

Anne of Ingleside on Montgomeryn jälkikäteen kirjoittama ja nyt aikuisena lukijana näen sen selvemmin kuin aiemmin. Pieni väkinäisyyden tuntu vaivasi tätä osaa. Tunnelma oli lähes pakotetun herttainen ja Blythen perhe-elämä paikkapaikoin liiankin hunajaista. Nettiä selatessani löysin syitäkin Anne of Inglesiden perheidyllille: vuonna 1939 Montgomery kenties kaipasi lohtua ja vastapainoa maailmalla alkaville tapahtumille. Hän kuoli 1942, kolme vuotta kirjan julkaisun jälkeen, ja hänen viimeiset vuotensa olivat ilmeisesti raskaita. (Jos kirjailijan elämä edes otetaan mukaan hänen teoksiinsa.)

Anne of Ingleside sisältää Annen ystävien Elizabethin ja Rebecca Dew'n vierailun niin ikään myöhemmin kirjoitetusta paristaan Anne of Windy Poplarsista, joita ei sarjan muissa osissa tietenkään esiinny. En oikein tiedä, mitä ajatella tällaisesta sarjan hahmokaartiin jälkikäteen lisäämisestä, mutta tuntuuhan se vähän kömpelöltä. Jälkikäteen kirjoittaessaan Montgomery myös "ennustaa" myöhempien kirjojen tapahtumia, lähinnä Rilla of Inglesidestä. Kiinnostavaa. Se tuo ainakin draaman ja jopa pelon tuntua muuten niin onnelliseen kirjaan. Eräskin ikkunaruudukon risti sängyn päällä sai kylmät väreet pitkin selkärankaa.

Pienistä puutteistaan huolimatta tämäkin oli toki suloinen kirja. Olen aina pitänyt Annan ja Gilbertin lapsista, joten heidän lapsuusvuosiaan oli hauskaa seurata. Sarjan viimeisissä osissa tunnelma alkaa synkentyä, joten näin herttainen kirja tuli tarpeeseen tähän väliin.

Luetut teokset: Anne's House of Dreams & Anne of Ingleside
(Anna omassa kodissaan, suom. 1922, ja Annan perhe, suom. 2002)
Kirjailija: L. M. Montgomery
Kustantajat: Aladdin, Bantam Books
Ilmestymisvuodet: 1917, 1939
Sivumäärät: 356, 274