maanantai 27. heinäkuuta 2015

Lisa Genova: Edelleen Alice

Alice Howland on viisikymppinen älykäs ja viehättävä nainen, jolla on kelpo aviomies ja kolme aikuista lasta. Hän on kognitiivisen psykologian professori, menestynyt ja saavutuksistaan ylpeä. Hän on hajamielinen aivan kuten kaikki muutkin, kunnes unohduksia eivät enää selitä stressi, kiire eivätkä vaihdevuodet. (Takakansi)

Edelleen Alice onkin hankala postattava. Luonnos on jäänyt roikkumaan ja ajatuksiin pyörimään, mutta tekstiä ei ole syntynyt.

Pidin kirjasta, paljonkin. Alzheimerin tauti on kiinnostava aihe, mutta en ole aikaisemmin tutustunut siihen kaunokirjallisuudessa. Edelleen Alice käsittelee aihetta sairastuneen näkökulmasta, mikä ei ilmeisesti ole ihan yleinen ratkaisu. Olinkin utelias näkemään, miten se toimii käytännössä.

Sairaus etenee nopeasti, mutta uskottavantuntuisesti. Kerronta on kevyttä, lukaisin kirjan parissa päivässä, vaikka aihe ei olekaan. Perhoset toistuvat paitsi kannessa ja sivujen reunoissa, myös Alicelle rakkaassa rintakorussa ja itselleen laatimassa joka-aamuisessa muistikokeessa. Koin kirjan hieman elokuvamaiseksi, pystyin kuvittelemaan kohtauksia, vaikka elokuva onkin vielä näkemättä. Ehkä syynä ovat jokin aika sitten pyörineet mainokset.

Alzheimerin taudin ohella Edelleen Alice seuraa Alicen suhteita perheeseensä, aviomieheen ja kolmeen lapseen. Vanhin tytär Anna kärsii lapsettomuudesta ja Alicella on vaikeuksia hyväksyä Lydia-tyttären uravalintaa näyttelijänä. Nämä perhesuhteet toivat toimivaa vastapainoa sairaudelle, sekä tietysti omaa haikeuttaan.

Surullinen, mutta pintansa alla toiveikas kirja.

Luettu teos: Edelleen Alice
Kirjailija: Lisa Genova
Englanninkielinen alkuteos: Still Alice
Suomentaja: Leena Tamminen
Kustantaja: WSOY
Ilmestymisvuosi: 2009
Sivumäärä: 284

50 kategorian haaste: 38. A book that made you cry

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Alex Garland: Laguuni

Rähjäinen majatalo pilvenhuuruisessa Bangkokissa. Viereisessä huoneessa makaa kuollut narkomaani ja oveen on kiinnitetty saaren kartta. 
Ihmiset puhuvat laguunista, joka on täydellinen paratiisi. 
Kukaan ei tiedä sen tarkkaa sijaintia. 
Richardilla on kartta ja hän kaipaa seikkailua. 
Ja sitä hän saa. (Takakansi)

Juhannuksen aikoihin televisiossa näytettiin Laguuniin pohjautuva samanniminen elokuva, josta en tosin ehtinyt näkemään kuin pienen pätkän. Uteliaisuuden puuskassa päädyin sitten lainaamaan kirjan, saarille sijoittuvissa tarinoissa kun on jotain kiehtovaa.

Kiehtova tämä olikin, siitä ei pääse mihinkään. Tarina alkaa takakannen kuvaamissa hämärissä oloissa, joissa Richard saa käsiinä kartan ja lyöttäytyy yhteen kahden ranskalaisen reissaajan, Françoisen ja Étiennen kanssa. Kolmikko suuntaa salaperäiselle laguunille, jossa huhujen mukaan elää yhteisö piilossa turisteilta.

Garland on osannut rakentaa kirjansa, luvut ovat korkeintaan viiden sivun mittaisia. Niitä lukee nopsaan vielä yhden ja koukkuja riittää. Laguuni ei tietenkään ole sitä, mitä Richard on kuullut, ja välillä on uhattuna henki, välillä mielenterveys. Paratiisimaisesta tapahtumaympäristöstä huolimatta koin kirjan tunnelman painostavaksi, paikoitellen jopa karmivaksi. Saarelaisten naapurissa huumepeltoja vartioivat pyssymiehet, Richardin juttuhetket kuolleen Repe Sorsan, Duffy Duck -nimisen miehen kanssa ja loppua kohti yltyvä väkivalta eivät olleet ihan minun juttuni, mutta nostan kirjailijalle hattua taitavasta koukutuksesta.

Yllättäen löysin kirjasta myös kauniit hetkensä. Tähtien lailla kimaltavaa fosforia meressä, huoli laguunin pysymisessä salassa turisteilta (kuinka itsekkäistä syistä tahansa). Aluksi yritin etsiä tarinasta syvempää merkitystä, sellainen tuntui olevan kaiken takana, mutta lopulta Laguuni jätti vain hämmentyneen olon. Mistä tässä kaikessa oli kyse? Pilvenpoltosta?

Lukemisen jälkeen tuntui kuin olisi palannut pidemmältäkin reissulta, olo on hieman likainen ja sitä haluaa lukea jotain rentouttavaa. Kansi lupaa adrenaliiniannosta, ja miksipä ei: jos sellaiselle on tarvetta, tämä kirja saattaa olla täysosuma.

Luettu teos: Laguuni
Kirjailija: Alex Garland
Englanninkielinen alkuteos: The Beach
Suomentaja: Annika Eräpuro
Kustantaja: Otava
Ilmestymisvuosi: 1996
Sivumäärä: 525

50 kategorian haaste: 22. A book that scares you

lauantai 11. heinäkuuta 2015

F. Scott Fitzgerald: Benjamin Buttonin erikoinen elämä

Valtaviin kapaloihin kiedottu, noin 70-vuotias mies istui ahdettuna yhteen salin kehdoista. Hänen harvat hiuksensa olivat melkein valkoiset, ja hänen leuastaan roikkui pitkä savunvärinen parta. (Takakansi)

Hämmentävä pikkukirja. Päähenkilö Benjamin Button syntyy harmaapartaisena seitsemänkymppisenä, jonka jalat roikkuvat kehdon reunan yli. Siinä missä tavalliset lapset kasvavat, hän nuortuu päivä päivältä. Elämän varrelle mahtuu niin naimisiinmeno, lasten saaminen kuin kehtoon palaaminenkin, ja kaikki vajaassa seitsemässäkymmenessä sivussa.

En ole nähnyt kirjasta tehtyä elokuvaa, joten minulla ei oikeastaan ollut odotuksiakaan. Perusidea kuulosti kiehtovalta, ja yhdistettynä kirjan omalaatuiseen huumoriin se osoittautui varsin hauskaksi. Läheisten alkujärkytyksen jälkeen Benjaminin elämä tuntuu sujuvan suhteellisen mukavasti, vaikka eteneekin takaperin.

Benjamin Buttonin erikoinen elämä sopii välipalalukemiseksi. Päähenkilön elämä on ennaltamäärätyn luonteensa takia melko yllätyksetön eikä herättänyt minussa suuria ajatuksia, mutta oli nopealukuinen ja viihdyttävä. Löysin Goodreadsista erilaisia tulkintoja, joille nyökkäilin, mutta lopulta en kokenut kirjaa erityisen mullistavaksi. Viimeisiä sivuja kohti tarina liukuu kauniisti, haikeasti, vaikka loppuratkaisu on alusta alkaen tiedossa. (Tai ehkä juuri siksi.) Eteenpäin tai taaksepäin, päätös on aina sama.

Nyt kiinnostaisi katsoa elokuvakin, vaikka se ilmeisesti poikkeaa alkuperäisestä juonesta. Kuinka novellimittainen, tiiviisti kerrottu tarina sovitetaan melkein kolmeen tuntiin?
 
Luettu teos: Benjamin Buttonin erikoinen elämä
Kirjailija: F. Scott Fitzgerald
Englanninkielinen alkuteos: The Curious Case of Benjamin Button
Suomentaja: Maria Enqvist
Kustantaja: Finn Lectura
Ilmestymisvuosi: 1922
Sivumäärä: 67

50 kategorian haaste: 3. A book that became a movie

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Rick Riordan: Percy Jackson - Salamavaras


"Me emme ole tyhmiä, Percy Jackson. Oli vain ajan kysymys milloin saisimme tietää, kuka sinä olet."
Mistä matikanope oikein puhuu? Se mitä newyorkilaiselle Percy Jacksonille tapahtuu kesken luokkaretken, on jotain ihan pimeää. Hän saa kannoilleen Kreikan mytologian pelottavimman hirviön ja päätyy Puoliveristen leirille, jossa häntä odottaa suuri tehtävä. Percyllä on kymmenen päivää aikaa etsiä ylijumala Zeuksen mestarisalama, maailman mahtavin ase, ja estää ihmiskunnan tuhoisin sota.
Ilman itsepäistä Annabethia ja satyyri Groveria Percyllä ei ole mitään toivoa. Sillä yksikään etsijä ei ole palannut elävänä retkeltään. (Takakansi)

Tapaamme taas, Percy Jackson! Edellisellä kerralla olin lähempänä ikääsi ja sinua mainostettiin Harry Potterin seuraajana. Ensimmäinen oli eduksi, jälkimmäinen ei välttämättä. (Erilaisia sarjojahan nämä ovat.)

Huumoria ja vauhtia on edelleen, en muistanutkaan miten paljon, ja vanha lukija ihan hengästyy. Ehkä kohderyhmä viihtyy tämän kanssa paremmin, täytyy tunnustaa, että minulta kirja jäi useaksi viikoksi muiden lukemisten jalkoihin. Vauhtiin päästyäni  ja tarinan tempaistua mukaansa lukaisin tämän kuitenkin nopeasti. Sitä paitsi eihän Percystä päähenkilönä voi olla pitämättä. Ja koko kolmikosta leväaivo, Grover ja Annabeth. Sydän sykkyrällä seurasin heidän matkaansa Amerikan halki ja tunsin itseni ihan isosiskoksi. Sellaiseksi, joka muistuttaa olemaan varovainen ja hätäilee pahoissa paikoissa.

Antiikin Kreikan mytologia on modernisoitu hauskasti ja kiinnostavasti, siitä pisteet. Useinkin kesken lukemisen teki mieli googlata lisätietoa, sen verran on historiantunneilta unohtunut. Lopussa on tietopaketti tärkeimmistä jumalista ja muista hahmoista, joka tietysti auttaa alkuun, mutta olen varma että paljon viittauksia meni ohi.

Lukiessani kuuntelin vertailun vuoksi englanninkielistä äänikirjaa, ja mainiosti Rekiaro on suomentanut. Hymy tosin nousi huulille, kun käännösaikaan ilmeisen eksoottiset Oreot ovat muuttuneet Dominoiksi ja asiat ovat kuuleja. Aikaa on tosiaan kulunut. Jäin myös ihmettelemään takakannen väitettä ei yhdenkään etsijän selviytymisestä, varsinkin kun kirja tasaisin väliajoin viittaa Annabethin ja kumppaneiden aiempaan retkeen.

Täytyyhän ne jatko-osatkin jossain vaiheessa lukea. Uskon että tämä uppoaa vielä paremmin, kun ensimmäisiä osia usein vaivaavasta jäykkyydestä päästään.

Luettu teos: Salamavaras (Percy Jackson 1.)
Kirjailija: Rick Riordan
Englanninkielinen alkuteos: The Lighting Thief - Percy Jackson and the Olympians
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Otava
Ilmestymisvuosi: 2005
Sivumäärä: 367

50 kategorian haaste:  39. A book with magic

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Suvi Ahola & Satu Koskimies: Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt

Luettu teos: Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt: Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina
Toimittaneet: Suvi Ahola ja Satu Koskimies
Kustantaja: Tammi
Ilmestymisvuosi: 2005
Sivumäärä: 384

Kai muistat Uuden Kuun runotytön Emilia Byrd Starrin ja Vihervaaran punatukan Anna Shirleyn?
Monelle suomalaiselle tytölle ja naiselle Anna ja Emilia ovat olleet kuin luottoystävä, ihanne ja esikuva. Tuhannet ovat kasvaneet aikuisiksi heidän kanssaan. Anna- ja Runotyttö-kirjoista on sukupolvi toisensa jälkeen omaksunut sen, mikä niiden arvomaailmassa on parasta ja ikuista. 
Tässä kirjassa naiset itse kertovat, miksi Runotytöt ja Annat ovat olleet heidän "elämänsä kirjoja" ja miten niiden sankarittaret ovat vaikuttaneet moniin ratkaisuihin, jopa ammattiin ja puolison valintaan.
Myös siitä kerrotaan, minkälainen oli maailmankuulu kanadalainen kirjailija Lucy Maud Montgomery (1874-1942), nainen kirjojensa takana. (Takakansi)

Aloitin Uuden Kuun ja Vihervaaran tyttöjä lukumaratonilla ja pääsin heti tuoreeltaan päivittämään, miten hymyilyttää löytää näin paljon Annan ja Emilian ystäviä.

Moni kirjaan kirjoittanut kertoo, miten on helppoa tutustua ihmiseen, joka on myös kasvanut Montgomeryn hahmojen kanssa. Samaa tuttuutta löysin minäkin näistä lukukokemuksista, ne ovat paikoitellen hyvin samanlaisia lukuajasta ja -paikasta riippumatta. Tämä luo ihastuttavaa yhteyttä meidän eri sukupolvien lukijoiden välille, mutta ilmenee kirjassa lievänä toistona.

Onneksi tekstiä tauottavat tietosivut kirjojen taustasta, Montgomeryn elämästä, Prinssi Edwardin saaresta. Niitä olisin mielelläni lukenut lisääkin. Toisaalta pidän ratkaisusta antaa puheenvuoro lukijoille, faktatiedon voi hankkia muualtakin toisin kuin näitä muistoja. Myös kirjan ulkoasu on kaunis ja sivumäärästä huolimatta kevyt. Kuvia kansista, kirjailijasta ja lukijoiden vanhoista piirrustuksista on siellä täällä.

Pidin myös siitä, että toisenlainenkin näkökulma on esillä. Iän myötä näkökulma rakkaisiin kirjoihin muuttuu ja kritiikkiäkin saattaa ilmaantua. Sehän ei vähennä niiden arvoa, vaan herättää uusia ajatuksia. Sama kirja saattaa aueta eri-ikäiselle eri tavalla, mikä on aina rikkaus.

Kirjoituksissa nousee myös huoli siitä, löytävätkö uudet lukijat Annaa ja Emiliaa vanhahtavan kielen takia. Ratkaisuksi ehdotetaan uusia suomennoksia. Itse suhtaudun tähän epäröiden, on toki surullista jos sukupolvien lukuketju katkeaa, mutta erilaisen kielen lukeminenkin kehittää lukutaitoa. Onko vanhahtava kieli osa Uuden Kuun ja Vihervaaran tunnelmaa vai omaa tottumustani? Ainakaan uudet 2000-luvun "karkkikannet" (kuten niitä eräässä kirjoituksessa kutsuttiin) eivät ilmeisesti ole saaneet innostunutta vastaanottoa.

Niinpä niin, minäkin olen kasvanut Annan ja, erityisesti, Emilian kanssa. Olin 10-vuotias, vierailulla. Lukutoukkataipumukseni taidettiin tuntea, koska isäntäväki lainasi ajankuluksi erään Pienen runotytön. Olin otollisessa ympäristössä, joten vanha talo ja pihapiiri muuttuivat nopeasti kirjan tapahtumapaikoiksi (minun Uusi Kuuni näyttää edelleen hieman suomalaiselta) ja se oli menoa. Myöhemmin luin myös Annat, nekin ovat rakkaita, mutta en saanut niiden aurinkoisuuteen samanlaista suhdetta kuin Emilian tarinaan. Olen myös tutustunut muihin Montgomeryn kirjoihin ja vaikka niistä ei yhtä rakkaita tulisikaan, tuttuihin maisemiin on aina hyvä palata.

Viimeksi vierailin Emilian luona kevään kiireissä, tarpeeseen irrottautua arjesta. Luottoystäviä, ihanteita ja esikuvia, kyllä. Jotain, joka saa palaamaan samoihin kirjoihin vuosien ja monien lukukertojen jälkeen.

50 kategorian haaste: 14. A nonfiction book