tiistai 22. marraskuuta 2016

L. M. Montgomery: Anne of the Island & Anne of Windy Poplars (Annan unelmavuodet ja Anna opettajana)

Anne is finally off to Redmond college! While she's sad to be leaving Marilla and the twins, she's excited to finally become a full-fledged B.A., and to embark on new adventures with the other Avonlea folks attending Redmond - a group that includes her friend Gilbert Blythe. (Takakannesta)

Hupsista! Kun postauksia roikkuu kesäkuusta asti, voi vain sanoa, että bloggaaja on huidellut ihan muissa asioissa. Kesäisen Anne-lukuni jälkeen on ehditty nähty jo luntakin, mutta onneksi näistä voi postata vuodenajasta riippumatta.

Anne of the Island vie Annen viimein opiskelemaan Anne of Avonlean kotiin jäämisen ja Marillan auttamisen jälkeen. Nyt Anne vuokraa ystäviensä kanssa Patty's Place -nimisen talon, minkä myötä luvassa on hauskoja pikku kommelluksia, omalaatuisia hahmoja ja välillä lukijan hermoja riipiviä rakkaussolmuja. Myös kuuluisat koirat, Gog ja Magog, esitellään ensimmäistä kertaa.

Annan unelmavuosista oli lapsuuden lukukerroilta jäänyt mieleen kaikkein vähiten ja vain hajanaisia kohtia: Annan ystävän kuolema (muistan edelleen miten vaaralliselta kuulosti sana lentävä keuhkotauti) ja Gilbertin oletettu tyttöystävä, eli ei paljoa. Siksi minua kiinnostikin palata tähän erityisen paljon!

Ikävä kyllä tämä kolmas osa ei tuntunut tällä kertaa aivan samalta kuin muut, huolimatta siitä, että tuo kuolema kosketti edelleen ja kirjassa oli mukava uusien asioiden tuntu Annen muuton myötä. Kerronta oli paikoitellen hyppivää, enkä ollenkaan pitänyt Annen ja erään Roy Gardinerin suhteesta. Annamainen henki ei täysin välittynyt minulle, vaikka epäilemättä se siellä on. 

Huomasin että omat elämäntilanteet vaikuttavat  näiden lukemiseen enemmän kuin luulinkaan. Itsekin opiskelujen pyörteissä elävänä minä viihdyin nyt Annen, ja myöhemmin hänen lastensa, onnellisissa lapsuusvuosissa enkä siinä, että Annekin tuskailee asunnon löytymistä tai tentteihin lukemista. (Vaikka liikaa Montgomery ei kyllä kuvaa varsinaista opiskelua.) Ehkä palaan Anne of the Islandiin sitten, kun on aika muistella haikeasti omia opiskeluvuosia. Toisaaltahan on ihan mahtavaa, että opiskeluelämä on ilmeisesti samanlaista 1900-luvun alun Kanadassa ja 2010-luvun Suomessa.

Oli kirjassa tietenkin viehätyksensä. Patty's Place on varmasti suloisin kimppakämppä koskaan ja Anne päähenkilönä on edelleen aurinkoinen itsensä. Kissat, vanha hautausmaa, rakkaussotkut, kaikki on lohdullisen tuttua Montgomeryltä. 

Tuttuuteen liittyy toisaalta se, että Montgomery käyttää paitsi tuttuja aineksiaan, myös juonikuvioitaan silloin tällöin uudestaan. Kosija, joka tuntuu oikealta, mutta osoittautuu ajan kuluessa vääräksi (minkä lukija tietysti tietää koko ajan), on pikkuisen muunneltuna sekä Anneissa että Emilyissä että Pat-kirjoissakin. Okei, olen tiennyt tämän jonkin aikaa, mutta Montgomery on kirjailija, jonka kanssa huomaan painavani asioita villaisella.

***

Opiskelujen jälkeen Anne saa paikan rehtorina Summersiden kaupungissa. Valinta ei miellytä paikallista Pringlen sukua, varsinkin kun Anne vei työn erään suvun jäsenen nenän edestä. Koska Anne on Anne, hän ei halua antaa periksi ennen kuin hänestä pidetään. Rakas Gilbert odottaa tahollaan kirjeitä ja sitä, että he vuosien jälkeen saisivat toisensa, ja naapuritalossa pieni, laiminlyöty Elizabeth-tyttö tarvitsee Annea.

Anne of Windy Poplarsin, samoin kuin Anne of Inglesiden, Montgomery on kirjoittanut vuosia varsinaisen sarjan jälkeen. Se tuntuikin täyteosamaiselta, puhumattakaan siitä että kantta ei ollut saatavilla yhtä sievänä versiona kuin tuo edellinen. Kirjan juoni ei ole erityisen yhtenäinen, enemmänkin se on täynnä pieniä sattumuksia tai kaupunkilaisten asioita, joihin Anne puuttuu omalla tavallaan. (Esimerkkinä romanttinen Hazel-tyttö, jonka kihlaukseen Anne sotkeutuu ja saa kiukut niskaansa. Annekaan ei aina onnistu.) Muiden hahmojen rohkaiseminen annemaisempaan, aurinkoisempaan elämään tuntui olevan tässä osassa erityisesti esillä. On tietenkin lukijasta kiinni, miten tällaiseen käännyttämiseen suhtautuu, mutta kukapa ei joskus kaipaisi lisää aurinkoa elämäänsä?

Tapahtumisen hajanaisuuteen vaikuttaa myös se, että osa niistä kuvataan kirjeinä Gilbertille, eli mukana on kirjeromaanin aineksia. Episodimaisuudesta huolimatta Anne of Windy Poplars oli minusta suloinen kirja rakkauskirjeineen, joita emme ikävä kyllä saa nähdä, ja pikku-Elizabetheineen. Naureskelin itsekseni Annen epävireiselle kynälle ja Montgomeryn tavalle poistaa pätkiä Annen kirjeistä sitten, kun kynä on vireessä. Mielestäni lukijan mielikuvituksen varaan jättäminen toimi tässä mainiosti, sehän on hyväksi todettu tehokeino, ja pitäähän Annelle ja Gilbertillekin toki jotain yksityisyyttä jättää. Elizabethin ja Annen yhteiset hetket vetosivat minunlaiseeni haaveilijaan niin kuin lapsenakin. (Muistan inspiroituneeni piirtämään silloin samanlaisia karttoja kuin Anne ja Elizabeth.)

Vaikka Anne of Windy Poplars jäi alkuperäisten osien tasosta, siinä ei esimerkiksi ole samanlaista syvyyttä kuin seuraavassa Anne's House of Dreamsissa, se yllättäen osui nyt lukuhermoon paremmin kuin Anne of the Island. Omia lapsuuden ja nykyhetken (ja tulevaisuuden) lukukokemuksia ja sitä, kuinka paljon lukuhetki vaikuttaa olisikin hauskaa verrata, jos kaikista olisi vielä aineistoa tallessa.

Luetut teokset: Anne of the Island & Anne of Windy Poplars 
(Annan unelmavuodet, suom. 1921, ja Anna opettajana, suom. 2002)
Kirjailija: L. M. Montgomery
Kustantajat: Aladdin, Bantam Books
Ilmestymisvuodet: 1915, 1936
Sivumäärät: 358, 258

perjantai 18. marraskuuta 2016

Top 5 Friday: Romanttiset komediat

November 15: Movie Freebie -- top ten all time favorite movies, top ten foreign films, top ten rom-coms, top ten 90's movies, top ten action flicks, top ten tear-jerkers, top ten movies your favorite actor/actress is in, top ten movies with PoC leads, etc. etc.) (The Broke and the Bookish)

Romanttiset komediat

1. 500 Days of Summer 
Tässä vain on jotain söpön omaperäistä, alkaen kerronnasta ja siitä, miten pääparin tarina lähtee sujumaan. Täytyy myöntää, että Tom ja Summer eivät ole erityisen rakastettavia ihmisiä, mutta piristävää sekin. Lisäksi tässä on mahtava loppukohtaus.



(Aloin miettiä, onko se loppukohtaus sittenkään niin mahtava. Toisaalta hauska ja suloinen, mutta voihan sen nähdä vain ympyränä takaisin.)

2. Amélie
Améliessa on monta omalaatuista, liikkuvaa palasta, jotka kuitenkin liittyvät toisiinsa: on puutarhatonttua, Soutajien aamiaista, se passikuvakaveri... Lisäksi on tietenkin taustalla höpöttelevä kertoja ja joukko enemmän tai vähemmän omituisia hahmoja. Jos en pitäisi tästä niin paljon, niin luultavasti inhoaisin tätä.



3. Rakkautta vain (Love Actually)
Rakkautta vain saa minut kietoutumaan joulutunnelmaan sydämenkuvat silmissä. Eikä edes liian sokerisesti. (Vrt. samantyylinen Valentine's Day)



4. Poika (About a Boy)
Will ja Marcus ovat ihana kaksikko. Mielenterveysongelmien ja kiusaamisen kautta elokuvassa on myös synkempiä sävyjä, mutta silti sen voi katsoa hyvällä mielellä. En ole lukenut Nick Hornbyn alkuperäistä kirjaa, mutta kiinnostaisi selvittää, onko se yhtä sympaattinen tapaus kuin elokuva.



5. Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral)
Tämä lista on täynnä Hugh Grantia, mutta ei sille mitään mahda, että Briteissä on tehty ihania romcomeja ja Grant on ollut paikalla melkein aina.



tiistai 15. marraskuuta 2016

Laureen Myracle, John Green, Maureen Johnson: Let it Snow - Kolme talvista rakkaustarinaa

Kolme toisiinsa lomittuvaa riemukasta ja romanttista tarinaa täynnä lunta ja unohtumattomia suudelmia.

Valtava lumimyräkkä toimii Amorina kolmelle epätodennäköiselle parille Gracetownin pikkukaupungissa. 
(Takakannesta)

Let it snow sisältää kolme toisiinsa lumimyrskyn kautta linkittyvää novellia: Jubilee Express, Lumienkeli-ilmiö ja Sikojen suojeluspyhimys. Rakkaus on aiheena kaikissa kolmessa ja se, miten lumi aiheuttaa mutkia matkaan.

Jubilee-tyttö on matkalla isovanhempiensa luo, kun lumimyrsky katkaisee junan kulun. Hän ei jää paikalleen odottelemaan, vaan lähtee kohti lähellä sijaitsevaa kahvilaa. Siellä hän tapaa Stuartin, joka saa hänet miettimään suhdettaan poikaystäväänsä Noahiin.

Samaan aikaan Tobin ja hänen ystävänsä JP ja Herttua ponnistelevat lumen läpi kohti kahvilaa, johon on saapunut joukko cheerleadereita, joiden junan lumimyrsky on pysäyttänyt. Ehtona cheerleadereiden seuraan pääsylle on saapua paikalle ennen muita yrittäjiä ja tuoda mukanaan Twister-peli. Matkalla selviää tietenkin uusia tunteita.

Viimein juuri poikaystävästään eronnut Addie on saanut tehtäväkseen noutaa ystävänsä uusi lemmikkipossu tämän puolesta. Ystävät huomauttavat, että Addie ajattelee usein vain itseään, mikä käy surkeasti toteen, kun possun noutaminen unohtuu ja viimein paikalle päästyään Addie kuulee sen tulleen annetuksi toisaalle. Ja miksi poikaystävä ei ole tullut sovittuun tapaamiseen? Eikö hän halua sopia Addien kanssa?

Kolmesta kirjoittajasta ainoastaan John Green oli minulle etukäteen tuttu, vain yhdestä romaanista hänkin. Eri kirjoittajista huolimatta novellit sopivat yhteen mainiosti ja idea vähitellen toisiinsa liittyvistä ja paljastuvista suhdekiemuroista on suloinen. Novellien ilmapiiri on yhteneväisen talvinen, tiedättehän: sellainen että tämä pitäisi nauttia joululomalla kuuman kaakaon kanssa, ja toisten kirjoittajien hahmoja vilahtelee siellä täällä. Lopulta kaikki vielä kietoutuu romanttisesti yhteen. Kirjoitustyyli (tai ehkä se on kunkin minäkertojan ääni tai suomentajien tyyli) poikkeaa tietenkin toisistaan ja toisista pidin enemmän kuin toisista. Ensimmäinen jopa ärsytti hauskaksi tarkoitetulla kikkailullaan, mutta viimeisestä pidin paljonkin, vaikka Sikojen suojeluspyhimyksen päähenkilö taas onkin lähtökohtaisesti epämiellyttävin hahmo.

Myös novellien aivoton cheerleaderjoukko ja sen myötä naiskuva ihmetytti välillä. Okei, kyseessä on kai tarkoituksella ylivedetty vitsi ja hahmotkin keskustelevat aiheesta kriittisesti, mutta sitä olisi voinut vetää yli enemmänkin. Nyt juttu tuntui enimmäkseen kliseen toistamiselta eikä kritisoinnilta. Tyhmiksi kuvatut cheerleaderit toisaalta saavat minut haukottelemaan, vaikka sen tekisi miten, joten ehkä tämä kohta ei vain osunut minun huumorintajuuni

Vaikka suomennoksesssa ei vikaa ollutkaan, tämä on niitä kirjoja, jotka olisin mieluummin lukenut englanniksi. Suomennoksesta huolimatta novellien pohjalla tuntui jokin itsepäinen, amerikkalainen pohjavire, joka sai koko ajan muistamaan, että hei, tämä on käännös, mikä ei tietenkään ole toivottavaa lukiessa. Ehkä kyse on tekstin sävyistä, kulttuurien eroista tai siitä, että tämäntyylistä viihdettä näkee jatkuvasti englanniksi telkkarista ja koko ongelma onkin tottumiskysymys. En tiedä onko tämä yleinenkin tunne, mutta sama vaivasi minua jo aiemmin lukemassani Greenin Arvoitus nimeltä Margossa.

Luulen, että olisin ihastunut kirjan novelleihin enemmän muutama vuosi sitten. Kaikki oli nytkin söpöä ja kirja sopi täydelliseksi lukemiseksi ensimmäisiin lumisiin päiviin, mutta en päässyt samalle aaltopituudelle huumorin kanssa. Lisäksi aion kyllä kokeilla seuraavan Greenini lukemista alkuperäisellä kielellä.

Luettu teos: Let it Snow - Kolme talvista rakkaustarinaa
Kirjailijat: Laureen Myracle, John Green, Maureen Johnson
Englanninkielinen alkuteos: Let it Snow
Suomentajat: Inka Parpola, Helene Bützow, Kaisa Kattelus
Kustantaja: WSOY (2016)
Ilmestymisvuosi: 2008
Sivumäärä: 312

tiistai 8. marraskuuta 2016

A Series of Unfortunate Events: Meet Count Olaf (Teaser) & Traileri (Postaus päivitetty 17.11.)

Postausta päivitetty 17.11. (Lisään tämän tähän samaan postaukseen, jotta koko blogi ei täyty surkeilla sattumuksilla ;)



Traileri julkaistu!

Pidemmästä pätkästä saa jo paremman käsityksen siitä, millainen sarjan yleisilme tulee olemaan. Tällä hetkellä näyttää siltä, että se seuraa kirjoja aika hyvin, mutta ottaa omiakin vapauksia. 

Ajatuksia tiivistetysti:

- Paikoitellen huumori tuntui vähän samalta kuin piirretyissä, Looney Tunes sun muut. En osaa vielä sanoa onko tämä hyvä vai huono.

- Hämmästyin Olafin viittausta nettiin, mutta mikäs siinä, jos sarja ottaa oman huumorilinjansa ja hoitaa sen sitten myös kunnolla. Lopulta kirjasarjalla ei kai ole selvää tapahtuma-aikaa, vaikka minä sijoitinkin ne lapsena johonkin epämääräiseen menneeseen aikaan. (Ehkä Olafin netti toimiikin höyryllä? Tai tämä oli harkittu rikkominen ja sarjassa ei oikeasti olekaan nettiä, mutta juuri siksi siihen viitattiin.)

- Klaus tuntui tässä paljon onnistuneemmalta kuin teaserissa, vaikuttaa hyvältä! Muista lapsista en osaa sanoa vielä mitään.

- Poe ei yski...

- Hrr, kylmät väreet kun Olaf ilmoittaa seuraavansa Baudelaireja mihin nämä menevätkin. Tämä on se puoli Olafista, joka minusta puuttui Jim Carreyn versiosta.

- En oikein pääse yli HIMYM- ja Barney-viboista :D

- Toivon vain peukalot pystyssä että sarjan fiilis on sellainen hauskan synkkä ja käsittämätön niin kuin kirjatkin olivat ala-asteikäisen minäni mielestä. Toistaiseksi ei näytä kovin synkältä, mutta muuten visuaalisesti ihan hyvältä!

***



Perjantai 13. tammikuuta ja Netflixin uuden A Series of Unfortunate Events -sarjan julkaisupäivä lähestyy hitaasti, mutta lähestyy kuitenkin!

(Tähän väliin infoa: Lemony Snicketin Surkeiden sattumusten sarja oli lempikirjojani ala-asteikäisenä, joten vähitellen tässä alkaa innostua, kun tammikuu lähenee. Varsinkin kun vuoden 2004 elokuva oli vähän plääh. En yleensä kirjoita blogiini tv-sarjoista, mutta nyt en malta olla postaamatta.)

3.11.2016 julkaistiin teaser Meet Count Olaf, joka on Youtubessa kerännyt kommentteja ja ajatuksia alleen. Muutamakin on kiinnittänyt huomiota siihen, miten Neil Patrick Harris täyttää kirjojen pahiksen, kreivi Olafin roolin. Vertailuja Jim Carreyyn, joka näytteli roolin elokuvassa, tulee totta kai esiin. Lisäksi vuodesta 2004 on sen verran aikaa, että elokuva alkaa kuulua ihmisten lapsuuteen ja lapsuudesta rakkaat, ainoat oikeat asiat ovat usein tiukassa. 

Minusta teaser vaikuttaa oikein hyvältä. Ainakin noin päältäpäin. On sopivan synkkää, lapsikolmikko on oikean ikäinen rooleihinsa ja näyttelijät ylipäätään näyttävät suunnilleen siltä miltä pitääkin. Tosin Klausissa tuntuu olevan jotain vialla. Odotan mielenkiinnolla miten uusi Olaf muotoutuu, mutta uskon että NPH hoitaa työn hyvin. En ole nähnyt häneltä muuta kuin How I Met Your Mother -sarjan Barneyn roolin, mutta sen perusteella ei ole valittamista. (Toki roolit ovat keskenään erilaiset.)

Sen sijaan allekirjoitan mielipiteen siitä, että tuntuu kuin tässä nyt olisi puettu ihmisiä rooliasuihin ja näyteltäisiin vähän. Ei tunnu aidolta. Tosin alle minuutin pätkästä ei voi vielä tehdä suuria päätelmiä, mutta toivon että tämä ongelma ei vaivaa sarjaakin. 

Kreivi Olafin nenä näyttää olevan muovailuvahasta ja irtoamaisillaan (ehkä se sitten onkin tekonenä... kyseinen herrasmies tunnetusti harrasti naamioitumista) ja voi olla, että se onkin puvustus, tai maskeeraus, joka aiheuttaa tuon epäaitouden tunteen. Vähän huolestuttaa, täytyy myöntää.

Laivakohtaus ja labyrintti hämmensivät: kirjojen lukemisesta on kyllä vuosia, mutta näin huonosti en uskonut muistavani. Niitä ei kai ollut kirjoissa? Vai oliko? Kuinka paljon juonta on muutettu? Sillä lailla sopivasti vai tehdään kaikki uusiksi -tyylillä? Mitä pidemmälle kirjoitan tätä postausta, sitä enemmän huolestuttaa :D

Sen sijaan naurut herätti teaserin kuvausteksti: Meet the star of a new Netflix series telling the story of a very handsome actor and three selfish and ungrateful orphans who refuse to give him the enormous fortune their dead parents left behind.
Tämä on niin Snicketiä että tuli ikävä ala-asteelle. Toivottavasti sarjaan on saatu samaa henkeä, edes hippunen.

(Ja ne ovatkin Klausin silmälasit, jotka häiritsevät. Kansissa ja kuvituksissa ne ovat pyöreät!)

***

Löytyykö täältä kenties muita, joiden Surkeiden sattumusten -kuume alkaa nousta? Odotatko sarjaa malttamattomana vai pysytkö uskollisena kirjoille tai elokuvalle?