lauantai 21. tammikuuta 2017

A Series of Unfortunate Events/Surkeiden sattumusten sarja (Netflix) - Varsin pätevä kuvaus!

Vuoden ensimmäinen elonmerkki blogissa, kun tammikuusta on ohitettu jo puoliväli! Toivottavasti teidän kaikkien vuosi on alkanut hyvin ja onnellisesti :) Tämän jälkeen pitäisikin saada ajatukset järjestykseen The Picture of Dorian Graysta ja muista vuodenlopun kirjoista... postausjonot ovat ikäviä otuksia.

***

Kun tietoja ja trailereita Netflixin Surkeiden sattumusten sarjasta alkoi tihkua, olin varovaisen innostunut. Mikä sen mahtavampaa kuin nähdä vanhoja lempikirjojaan valkokankaalla tai ruudulla... Jos sovitukset hoidetaan kunnialla.

(Täällä olen purkanut huoliani trailereiden perusteella)

***

Tässä vaiheessa, yksi katsottu tuotantokausi myöhemmin, voin huokaista onnellisena ja käpertyä odottamaan seuraavaa. (Se on suunnitteilla, mutta mitään varmaa ei kai vielä ole.) Erästä twiittaajaa mukaillen sisäinen 10-vuotiaani intoilee tällä hetkellä kovasti.

Ensimmäinen kausi sisältää siis kahdeksan jaksoa, joihin on koottu neljän ensimmäisen kirjan tapahtumat. Haastattelussa kirjailija itse on sanonut, että toinen kausi sisältäisi kymmenen jaksoa ja kirjat 5-9 ja kolmannelle kaudelle jäisivät kirjat 10-13, mutta saapa nähdä!

Katsoessani luin ensimmäisen kirjan ja puolet toista, joten ajatukseni kirjoista 3 ja 4 perustuvat tässä hatariin muistikuviin :)

Purin tuntemukseni mahdollisimman spoilerittomasti, mutta jos sattumalta et halua tietää mitään ja aiot katsoa ensimmäisen kauden, niin älä lue ;)

Lähdetään liikkeelle siitä, mikä ensimmäiseksi näkyy eli

Alkutunnari
Voiko tästä sanoa muuta kuin mahtava. Tämä on se fiilis, joka pitää olla. Pidin erityisesti siitä, että laulun sanat muuttuvat kirjasta toiseen siirryttäessä. Ja tietenkin kieltävät katsomasta, koska sitähän Snicket yritti jo kirjojen takakansissa.



Visuaalinen ilme 
Puvustus ja lavastus eivät olleet täysin sellaisia kuin itse kuvittelin, oma mielikuvani oli steampunkimpi, mutta hyvännäköistä, synkeää.

Snicketin kasvojen näyttäminen
Lemony Snicket on tuotu sarjassa näkyviin (näyteltynä versiona) kertomaan tarinaa, mistä en aluksi innostunut, kun hän kirjoissa vihjaili piilottelevansa siellä sun täällä, mutta vähitellen lämpenin idealle. Toteutus toi mukavasti esiin sen, että tapahtumat ovat Snicketin jäljittämiä ja kertomia.

Näyttelijät ja hahmot
En ollut ensimmäisten jaksojen jälkeen täysin vakuuttunut Neil Patrick Harrisista kreivi Olafina: Hahmo tuntui liian näytellyltä ja oikeastaan näin vain Barney Stinsonin valepuvussa... mutta luottoni kasvoi koko ajan sarjan edetessä ja mitä enemmän Olafin valepukuja nähtiin. Ja alkutunnarin hän hoiti loistavasti!

Lapsikolmikko teki hyvää työtä ja Sunnyn osuudet oli toteutettu feikkivauvaa ja aitoa sopivassa suhteessa. Ja Sunnylla on terävien hampaiden lisäksi persoonallisuus, vaikka hän vielä pieni onkin, tietenkin. 

Vielä enemmän vakuutuin kreivi Olafin kätyrijoukosta: jos voisi sanoa ihana, niin sanoisin :D Puuterinaiset, koukkukäsi ja sukupuoleltaan määrittelemätön tyyppi, koko porukka.

Voisin oikeastaan säästää tilaa ja sanoa vain, että hyvin roolitettu ja kirjoitettu, niin pahikset kuin hyviksetkin. Hyvää työtä.

Ai niin, kyllä voikin turhautua fiktiiviseen hahmoon (ja yskään.) Muistin kyllä, että suurin osa kirjojen aikuisista oli typeriä, hyödyttömiä tai molempia, mutta nyt oltiin uudella tasolla, tai aika oli kullannut muistot.

x
Tarina 
Kauden neljälle kirjalle on kullekin annettu kaksi jaksoa, mikä tietenkin antoi aikaa ja mahdollisuuksia kehitellä juonta ja yksityiskohtia. Sarja seuraakin kirjoja hyvin uskollisesti, niin juonen, vuorosanojen kuin Snicketin osuuksien kohdalla. Mukana on myös materiaalia kirjojen ulkopuolelta, esimerkiksi herra Poen ja kreivi Olafin, tai siis Yessica Haircutin, huoltajuusselvittely pankissa, joten jaksot eivät tuntuneet vain kirjojen kertaamiselta. Lisäksi olisin lapsena halunnut tietää enemmän VPK:sta/VFD:stä ja nyt siitä saatiin välähdyksiä.

Hämmennystä minulle aiheutti se, että äiti ja isä ilmestyvät esiin tulipalon jälkeen, mutta sitten alkoi raksuttaa. Ai niin, tämänhän täytyy olla... (Katsojan kannalta) julma juonenkäänne, vaikka epäilinkin sitä vähän etukäteen :(

Josefiina-tädin talon putoaminen
Kaikesta en tosin ollut samaa mieltä sarjan kanssa. Esimerkiksi tätä talokohtausta yhdistettynä hämmentävän iloiseen musiikkiin en täysin käsittänyt. Okei, sarja on täynnä onnettomuuksia ja huumori vinksahtanutta, mutta tämä kohtaus onnistui poikkeamaan vielä siitäkin.

Aikajana
Enkä innostunut sarjan tavasta viitata selkeään aikaan internetteineen ja Haruki Murakameineen. Tämä on kaksipiippuista, koska kyllähän kirjatkin sijoittuvat jonkinlaiseen omaa aikaamme muistuttavaan aikaan (jossain taisi olla kreivi Olafin tunnistava tietokonekin?) ja vilisevät viittauksia lähtien ihan Baudelaireista, mutta sarja toi ne liian lähelle nykyaikaa. Kauemmas, kauemmas!

Pienet yksityiskohdat
Lopulta pienet, kirjoista otetut yksityiskohdat olivat minulle ne, joka saivat sarjan tuntumaan oikealta. Siltä että tässä kunnioitetaan kirjoja eikä lähdetä seikkailemaan. Jos olisin katsoessani laskenut sarjan jokaisen VFD-repliikin ja silmäsymbolin, en olisi muuta ehtinyt tehdäkään. Puhumattakaan muista viittauksista ja vitseistä. Kun ruutuun saatiin ensimmäinen Snicketin "Which here means...", minä nauroin nostalgisesti ja olin koukussa. Näin palautetaan ihminen faniksi, vaikka fanituksesta olisi aikaa sen kymmenen vuotta. Tämän tahtoisin kertoa myös monelle muulle kirja-elokuva -sovituksen tekijälle.

"Me? I'm just having my morning coffee.

Although I can't seem to find the sugar bowl." 

Erityisen iloiseksi minut teki se, että omistukset Beatricelle olivat mukana ♥

Darling, dearest, dead.

My love for you shall live forever. 
You, however, did not. 

--

***

Tiivistettynä sanoisin, että sarja seurasi kirjoja juuri niin kuin kirjatoukka vain toivoisi, ja kun muutoksia tehtiin, ne tuntuivat perustelluilta. Elokuva tai sarja on eri formaatti kuin kirja, mutta niillä voi silti kertoa saman tarinan ja niin, että ainakin tämä lukija on tyytyväinen. (Moni muukin, jos sometuntumani pitää paikkaansa.) Asiaa luultavasti auttaa, että Snicket/Handler on itse ollut tekemisessä mukana, kiitos siitä.

(Kahta ensimmäistä kirjaa uudestaan lukiessani ja sarjaa katsoessani kyseenalaistin pienen minäni viihdemaun, koska eihän tämä nyt iloisinta tavaraa ole... onko lapsessa jotain vikaa, jos hän haluaa lukea toisten omaisuutta havittelevasta roistosta ja tulipaloista... ja onko lapsuusiän ohittaneessa jotain vikaa, kun hän edelleen viihtyy saman kurjuuden parissa, mutta tästä ehkä lisää, jos päädyn postaamaan kirjasarjan uusintaluvusta.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi :)