lauantai 25. helmikuuta 2017

Maria Gripe: Varjo-sarja (Salaisuus varjossa, ...ja metsän valkeat varjot, Varjojen lapset & Varjojen kätkö)


Palvelustyttö Carolin tempaa 14-vuotiaan Bertan kodin suojasta huimaan seikkailuun. Yhdessä tytöt pestautuvat kaksoissisarusten seuralaisiksi Rosengåvan linnaan. Valkeiden ruusujen keskellä uinuva linna synkkine salaisuuksineen, eristyineinä varttuneet kaksoset Arild ja Rosilda, salakäytävät ja kuolleiden kyynelet - kaikki on kuin menneiltä vuosisadoilta. (...ja metsän valkeat varjot, takakannesta)

No niin, olen palannut Rosengåvan linnan taikapiiristä. Periaatteessa toisen kerran, mutta joskus käy tunnetusti niin, että kirjan varsinaiset tapahtumat unohtuvat ja mieleen jää vain tunnelma tai itsepäinen yksityiskohta. 

Näin toisella kerralla totesin, että tämähän on aivan ihastuttava kirjasarja! On salaisuuksia ja varjoja vanhoissa valokuvissa ja realistisena puolena 1900-luvun alun Ruotsi Titanic-uutisineen ja lähestyvine sotineen. Lisätään romantiikanhenkistä kummittelua, unia ja teatteria, ja minä olen koukussa.

Ensimmäinen osa Salaisuus varjossa liikkuu vielä arkisella maaperällä kaupungissa ja pohjustaa sarjan myöhempiä tapahtumia. Bertan perheeseen tulee uusi palvelustyttö, Carolin, joka mullistaa perheen rauhallisen elämän persoonallaan. Lähistöllä on köyhiä lapsia ja naisten asemaa pohditaan: kirja käsittelikin yllättäen myös yhteiskunnallisia asioita.

Yhteiskunnallisuus ei vastannut muistikuvaani sarjasta, mutta seuraava ...ja metsän valkeat varjot siirtyykin sitten unenomaiseen tunnelmaan, joka tuntui tutummalta. Berta ja Carolin pestautuvat syrjäiseen Rosengåvan linnaan, jossa vilisee vaiettuja asioita. Sisarusten Rosildan ja Arildin äiti on hukuttautunut ja isä poissa, ja Berta ja Carolin ovat nopeasti mukana kaikessa siinä, mistä ei puhuta. Bertan ja Carolinin omatkin välit ovat koetuksella, sillä Carolin ei kerro kaikkea itsestään. Tapahtumat Rosengåvassa kehittyvät vielä Varjojen lasten ajan: ei-toivottu sukulainen havittelee linnaa omakseen ja salaisuuksien paljastuminen on yhä lähempänä, kunnes viimeinen Varjojen kätkö antaa puheenvuoron Carolinille. Uskon että nämä neljä kirjaa on parempi lukea tietämättä liikaa etukäteen, salailulla kun on suuri rooli juonenkulussa, joten ei tapahtumista sen enempää!

Hahmoilla on siis salaisuutensa, pieniä ja suuria ja toisiinsa liittyviä. Välillä pelätään ja juonitellaan, usein ei näennäisesti tapahdu paljoa, mutta jotain odottaa kulman takana. Minä tempauduin mukaan ja jännitin, miten käy, mitä paljastuu ja kenelle. Periaatteessa minun olisi pitänyt muistaa tämä kaikki, mutta niin vain lukumuisti ei aina toimi.

Kolmen ensimmäisen kirjan minäkertoja, tunnollinen Berta ja tuleva ja menevä, itsekäskin Carolin olivat mielenkiintoinen kaksikko. Draamanhaluinen Carolin rakastaa näyttelemistä eikä Berta voi olla varma, mikä on totta ja kuka on oikea Carolin. Tällä tuntuu olevan monia tarinoita ja rooleja itsestään ja Bertan ainoa keino on luottaa Caroliniin. En aina ymmärtänyt syitä Carolinin tekemisille, enkä sille, että Berta antaa hänelle yhtä monta kertaa anteeksi. Onneksi asetelma ei ole ihan näin selkeä, ja varsinkin sarjan edetessä Bertan hahmo saa itsenäisempiä sävyjä. Eikä Carolinkaan ole mikään tunteeton hirviö, mikä selviää viimeistään Varjojen kätkössä.

Varjojen kätkö on taas toisenlainen kirja. Tällä kertaa pääosassa on Carolin, joka asuu nyt yksin Tukholmassa ja opiskelee näyttelijäksi. Samalla hän pohtii Rosengåvan tapahtumia ja etsii tasapainoa minänsä eri puolien välille. Siksi Carolin haluaa kertoa tapahtumat ulkopuolelta, hän-kertojan kautta, mutta välillä mukaan eksyy minä-muotoa. Lisäksi nähdään hänen kirjeenvaihtoaan "toiselle minälleen" ja lyhyitä elokuvakohtauksia, joita Carolin luonnostelee harmitellen, ettei elokuvissa ole ääntä... Näin sekalainen kerronta epäilytti minua aluksi, mutta täytyy sanoa, että Carolinin elämän sirpaleisuus tuli siitä loistavasti esiin.

Kolme ensimmäistä osaa olin lukenut lapsena, mutta tämän neljännen olemassaolosta minulla ei silloin ollut aavistustakaan, joten tämä oli iloinen löytö näin vanhemmalla iällä. Kolme "Berta-kirjaa" toimivat hyvin trilogianakin, mutta langanpäitä ja selityksiä riittää vielä neljänteen, jos niitä jää kaipaamaan. Neljännessä kirjassa liikutaan enemmän ajatusten kuin tapahtumien tasolla, joten en tiedä miten tämä olisi iskenyt lapsena. Nytkin tuntui, että Carolinin ajatusten vyyhti käy välillä uuvuttavaksi ja arkielämän kuvausta olisi voinut olla lisääkin.

Olen erityisen ihastunut, miten arkimaailma ja kauhuromanttinen linnamaailma on näissä sovitettu yhteen. Siksi ensimmäinen ja viimeinen kirja, joissa ei olla Rosengåvassa, eivät saavuttaneet samaa tunnelmaa, mutta niissä kiinnostavaa olikin arkisempi puoli. Enkä muuten odottanut löytäväni sarjasta seuraavanlaista, melko modernintuntuista lausetta: "Hän [Carolin] tahtoi osoittaa, että ihminen sinänsä on tärkeämpi kuin hänen sukupuolensa", mutta niin vain löysin ja nyt olen vielä vähän enemmän ihastunut.

Harmillista että sarjaa on ilmeisesti huonosti saatavilla ja uusien lukijoiden löydettävissä. Kirjastoissa nämä taitavat olla varaston puolella, jos eivät jo kokonaan poistettuna. Ei sitä toivoisi, että nämä unohtuvat, sen verran viehättävä sarja on kuitenkin kyseessä.

Luetut teokset: Salaisuus varjossa, ...ja metsän valkeat varjot, Varjojen lapset, Varjojen kätkö
Kirjailija: Maria Gripe
Ruotsinkieliset alkuteokset: Skuggan över stenbänken, ...och de vita skuggorna i skogen, Skuggornas barn, Skugg-gömman
Suomentaja: Eila Kivkkaho
Kustantaja: Tammi
Ilmestymisvuodet: 1983, 1984, 1986, 1988
Sivumäärät: 278, 343, 440, 453

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray (Dorian Grayn muotokuva)


Wilde's first and only published novel recounts the story of handsome Dorian Gray who upon having his portrait painted desires that it will age and grow ugly while he may remain eternally beautiful. The painting, which reflects each of Gray's sins and transgressions, haunts him until it finally becomes unbearable. In this dark tale of duplicity and mortality, Wilde creates a world where art and reality collide. (Takakansi)

Lähdetään purkamaan joulunajan lukemisia. Ensimmäisenä vuorossa The Picture of Dorian Gray tai Dorian Grayn muotokuva, josta onkin klassikkoarvon takia hieman vaikeaa postata, sillä kaikki on luultavasti jo sanottu.

Ennen kuin jäi roikkumaan bloggausjonooni, kirja roikkui monta vuotta lukulistoillani. Viereinen pokkarikansi ei ole yhtään kaunis eikä houkuttele lukemaan, eikä siitä oikein saanut hyvää kuvaakaan, mutta onneksi tiesin suunnilleen, mitä kannen takana on ja varovasti epäilin, että pitäisin kirjasta.

Tarinassa on tunnetusti kyse nuoruudesta, kauneudesta ja niiden hinnasta. Täyttynyt toive pysyä ikuisesti kauniina ajaa Dorian Grayn vähitellen yhä syvemmälle pimeään. Hänen omat kasvonsa pysyvät koskemattomina, kun hänen muotokuvansa rumenee miehen jokaisen pahan teon myötä. Vaikka Dorian piilottaa muotokuvan, todisteen teoistaan, piilotetuilla asioilla on tietenkin tapana pyrkiä esiin.

The studio was filled with the rich odour of roses, and when the light summer wind stirred amidst the trees of the garden, there came through the open door the heavy scent of the lilac, or the more delicate perfume of the pink-flowering thorn. (Ensimmäinen lause)

Ilokseni tämä oli niitä klassikoita, jotka eivät tunnu pölyisiltä ja kuivakan muinaisilta, vaan Wilden teksti on viihdyttävää ja terävää. Lukemisen jälkeen tuo ensimmäinen lause tuntui kummallisen makealta muuhun tekstiin verrattuna, mutta jostainhan kaiken on lähdettävä liikkeelle, turmeltumisenkin. Viktoriaanisella ajalla tulkittiin ahkerasti kukkien merkityksiä, joten googlauskierros saattaisi kertoa vielä lisää.

Kirjan alkuvaiheilla koetaan intohimoinen, ironinenkin, Sibyl-näyttelijättäreen rakastuminen, joka näyttää Dorian Grayn nuorena ja naiivina, ja joka aiheuttaa ensimmäiset jäljet muotokuvaan. Hämäännyin vähän, näytelmämäinen rakkaus ei ollut sitä, mitä odotin kirjalta, mutta kauan ei kestäkään, kun kauneus alkaa kadota. Ikäväkseni olin spoilaantunut muutamista tapahtumista etukäteen, mutta onneksi tekstin teho ei siitä kärsinyt. Vaikka ruumiin hävittämisen haju ullakolla ei olekaan miellyttävin asia, josta lukea iltalukemisena, kirjan tunnelma sai minut viihtymään ja piti otteessaan.

Ei-niin-yllättäen julkaisuaika näki kirjan moraalittomuuden ja viittaukset homoseksuaalisuuteen paheksuttavana. Muotokuvan maalaaja Basil Hallward tunnustaa tunteensa Doriania kohtaan, on piilottelua, mieskauneuden ihailua ja tuhoa kohti vievää nautintoa. Oli kieltämättä houkuttelevaa nähdä tarinassa kirjailijan omaelämäkerrallisuutta, häntähän syytettiin "siveettömyydestä", eli homoseksuaalisuudesta, mutta päätin lukea tämän pelkästään hyvänä kirjana, siihen tämä riitti sellaisenaankin.

Wilde tunnetaan näytelmistään ja Dorian Grayssakin hahmojen tekemiset dialogin välissä tuntuivat paikoitellen näyttämöohjemaisilta. Dialogi itsessään on älykästä, sellaista nokkelaa tulitusta, joka oli välillä ihastuttavan hauskaa. Usein äänessä on Dorianin ja Basilin ystävä Lord Henry, jolta löytyy ajatuksia joka lähtöön. 'Because you have the most marvellous youth, and youth is the one thing worth having.' -- Erityisen mielenkiintoista lordin suorapuheisuus oli verrattuna Dorianin salailuun ja piilotteluun. Vastakohtia! Lordi on myös se, joka houkuttelee nuoren Dorianin pahuuden teille, mikä ei ehkä tehnyt hänestä pidettävää hahmoa, mutta ainakin kiinnostavan.

Miljöö tekee viktoriaanisen (tai synkän) estetiikan ystävän tietenkin onnelliseksi lukittuine tauluhuoneineen ja oopiumluolineen. Vaikka kirjassa eletään päiväsaikaankin ja kauneus on tärkeässä osassa, myös pimeä ja turmeltuminen tulevat nopeasti vastaan. Pahuus, rumuus, kielletty ja kuolema eivät pysy kauaa piilossa ja hallinnassa.

Luettu teos: The Picture of Dorian Gray 
Kirjailija: Oscar Wilde
Kustantaja: HarperCollins (2010)
Ilmestymisvuosi: 1890
Sivumäärä: 252